Reino Rouhiainen – sotilaspoika Kurkijoelta

Reino Rouhiainen kotipaikallaan Kurkijoen Raholassa 2011. Puiden takaa häämöttää tallin kivijalka. Kuva: Timo Rouhiainen

Rouhiaisen perhe asui ennen sotia Raholassa, noin 2,5 km Kurkijoen kirkolta. Perheessä oli vanhempien lisäksi kaksi poikaa. Reino syntyi vuonna 1930.

Talvisodan syttyessä perheen evakkomatka suuntautui Viitasaarelle. Pitkä oli matka, mutta 9-vuotias Reino ajoi Viitasaarelle kolme hevosta.
Evakkomatkalla kaksivuotias hevonen myytiin Joroisten rovastille, ja kahden hevosen kanssa saavuttiin Viitasaarelle.
Kun Suomen armeija oli vallannut Moskovan rauhassa menetetyn Karjalan takaisin syksyyn 1941 mennessä, niin karjalaisille tarjoutui mahdollisuus palata kotiseuduilleen. Rouhiaisen perhe palasi Kurkijoelle keväällä 1942. Kotitalo oli pystyssä, mutta venäläiset olivat tehneet hiukan ”sisustussuunnittelua”.
Rouhiaisen tilalla ei kesällä 1944 ehditty puida viljaa, mutta naapurissa puitiin ennen kuin tuli käsky toiselle ja samalla lopulliselle evakkomatkalle. Nyt matka suuntautui Ilmajoelle Koskenkorvan kylälle. Rouhiaiset asuivat siellä legendaarisen Jaakko Ilkan syntymäkodissa. Jaakko Ilkka oli varakas talonpoika, joka toimi nuijasodassa 1596–1597 kapinallisten talonpoikien eli nuijamiesten päällikkönä (Toim. huom.).
Sittemmin perhe sai kylmän tilan Pöytyältä, jossa uusi elämä alkoi navetan rakentamisella, koska tilalla oli perheen saapuessa vain heinälato. Periaate oli, että eläimet ensin ja sitten vasta ihmiset! He saivat peltomaata ensin vain yhden hehtaarin, mutta vähän myöhemmin 12,5 ha lisää Koppelomäestä.

Kovakuntoinen urheilija

Varusmiespalveluksensa Reino suoritti Mittauspatteristossa Niinisalossa.
Sotilasarvoltaan Reino on tykkimies. Palveluksen kohokohta Reinolle oli Rovajärven ampumaleiri. Varusmiesaikanaan Reino oli kovakuntoinen urheilija. Hänen mielilajinsa olivat hiihto ja suunnistus. Reino osallistui mm. Puolustusvoimien ampuma- ja partiohiihtokilpailuihin. Ampumahiihto sujui jopa niin hyvin, että järjestäjät eivät olleet valmiina ensimmäisellä ampumapaikalla Reinon tullessa sinne.
Reino oli mukana Kurkijoella vuonna 1927 perustetun urheiluseuran, Kurkijoen Piiskan toiminnassa Pöytyällä vuoteen 1955 saakka, jolloin seura purettiin. Kotona Reinolla on komea palkintokokoelma.
Pöytyän kirkolla Reino viljeli pappilasta lohkaistua tilaa ennen keskimmäisen pojan Sepon siirtymistä isännäksi. Kurkijoella kirkonkylä kuului vanhastaan Raholan kylään. Pöytyällä vanhat tutut naapurit pysyivät samoina.

Muistoja sotilaspoika-ajasta Kurkijoella

Pian sen jälkeen, kun perhe oli palannut Kurkijoelle keväällä 1942, Reino lähti 12-vuotiaana mukaan sotilaspoikatoimintaan. Pojilla oli ruskeat suikat, ja tytöt ilkkuivat niiden vuoksi, koska he näyttivät suikka päässä ryssiltä. Tämä kiukutti poikia. Heillä oli suikat päässä koulumatkallakin.
Isommat pojat olivat rakentaneet lennokkeja, ja niitä käytiin lennättämässä lennokkikurssilla Käkisalmen lentokentällä. Kilpailtiin siitä, kenen lennokki pysyi pisimpään ilmassa.
Erityisesti Reinon mieleen on jäänyt Vätikän koulutusleiri, jolla oli mukana peräti 245 kurkijokelaista sotilaspoikaa. Leirin muonituksesta vastasivat Kurkijoen lotat ja pikkulotat. Vätikässä oli monenlaista liikuntaa ja kilpailuja. Reino muistaa vain tämän yhden ison leirin. Leiri pidettiin vuonna 1943 (Toim. huom.).
Suurleirin lisäksi koulutusta oli aika vähän. Toimintaa oli pyhinä, kun arkipäivinä oltiin koulussa. Reinon porukassa kukaan ei kuollut, mutta Hiitolassa kuoli sotilaspoikia.
Omien aseitten kanssa ”pelattiin” monenlaista ja ilmakivääreillä oli tähtäysharjoituksia. Pojat myös ampuivat löytämällään kiväärillä.
Hymyssä suin Reino muistelee myös jännittävää desanttijahtia, jossa hän oli mukana. Kylällä levisi huhuja epämääräisistä liikuskelijoista, jotka mahdollisesti olivat venäläisiä desantteja.
Maastoa haravoitiin. Meitä oli noin 20 poikaa ja etenimme parinkymmenen metrin välein. Vanhemmilla pojilla oli jahdissa mukanaan myös aseet. Ketään ei kuitenkaan löydetty. Myöhemmin selvisi, että “desantit” olivat todennäköisesti Raholanjoessa kalastamassa käyneet naapurikylän isä ja poika.
Siviiliin päässyt suntio Onni Valkeapää antoi Reinolle aseen ja käski sanoa ”ruki veer” (Rуки вверх on venäjää ja tarkoittaa kädet ylös (Toim. huom.), jos tulee desantti. Reino asettui yksin vartioon polun varteen puskan taakse, hiukan pelottikin.
Sitten joku lähestyi ja Reino huusi Ruki veer. Reino tunnisti tulijan naapurin isännäksi, joka ensin vähän pelästyi ja suuttui sitten Reinon touhuista ja kysyi, että mikäs mies Reino oikein on. Reino selitti, että hän on vartiomies ja tilanne rauhoittui. Oikeaan desanttiin Reino ei törmännyt.
Sotilaspojilla oli mielenkiintoisia, mutta vaarallisiakin ”leikkejä”. Maastoon oli kesällä 1941 jäänyt erilaista sotaromua, josta pojat luonnollisesti olivat kiinnostuneita. Mielenkiintoisia löytöjä olivat mm. venäläisen sotilaan ruumis, kivääri ja käsikranaatit.

Yhdestä käsikranaatista otettiin sirpalekuori pois niin, että vain peltikuori jäi jäljelle.
Pojat tekivät ”huvipanoksia”, ottivat ruutia jostain ja räjäyttivät kallion päällä. Räjähdyksestä tuli Tukian Erkille haava otsaan. Erkki oli huutanut: ”Pää poikki, pää halki. Voi herran jumala.” Muistoksi Erkille jäi arpi otsaan. Oli ehkä vähän tuuriakin, kun ei käynyt pahemmin.
Reino muistelee, että saksalaisilla oli tukikohta Kurkijoella. Saksalaiset tulivat Sortavalasta tarkoituksenaan vallata Suhon saari Leningradin edustalla ja katkaista kaupungin huoltoyhteydet. Yllätys ei onnistunut vaan saksalaiset joutuivat palaamaan takaisin.
Reino muistaa myös Laatokalle tulleet italialaiset torpedoveneet, jotka hyökkäsivät yhdessä saksalaisten tykkilauttojen kanssa Suhon saareen.
Poikia kiinnosti luonnollisesti myös Kurkijoella ollut sotavankileiri, jossa oli noin 600 vankia. Leiri oli maamiesopiston alueella. Pekka Nenonen, joka oli serkun mies, oli loppuajasta leirin päällikkönä. Sotavangit saattoivat olla marjametsässä pitkään, ja sotilaspojat saattoivat vankeja takaisin leiriin.

Joskus joku suomalainen vartiomies oli niin kännissä kiljusta, että sotavanki joutui taluttamaan tätä, muistelee Reino hymyillen.
Ruotsalaisilla oli kenttäkorjaamo Lopotista Elisenvaaraan johtavan tien varressa, muistaa Raimo.
Suojeluskuntatalon toiminnot oli sijoitettu koululle sota-aikana. Suojeluskuntatalossa oli myös Lottala.
Elisenvaarassa kirkonkylän sotilaspojilla ei ollut toimintaa, koska se oli sen verran kaukana. Kaksikymmentä tunnistamatonta pommituksen uhria tuotiin Elisenvaarasta Maamiesopiston kivinavettaan tunnistettavaksi ja haudattiin sitten Kurkijoen uudelle hautausmaalle. Elisenvaaran kautta kulki Syväriltä ja Lotinanpellosta tulevia joukkoja.
Sodan aikana kotirintamalla kerättiin kaikenlaista tavaraa jatkokäyttöä varten jalostettavaksi. Reinon veljen Veikon tuleva vaimo Eila voitti Kurkijoen pitäjän keräyksen. Keräykseen kelpasi kaikki luista alkaen.

Suojeluskuntien lakkautuksen jälkeen suojeluskunnista ei enää puhuttu, koko asia oli kielletty.
Reino kertoo myös tarinan Kurkijoen takaisinvaltauksesta vuonna 1941: Reinon eno Pekka Veikkolainen oli valtaamassa Lopottia Elisenvaaran suunnasta.
Kysyttäessä Reinolta, olisiko vielä joku tapahtuma jäänyt mieleen edellä kerrottujen lisäksi, Reino muistelee hymyillen: ”Kerran käytettiin polttopulloa saunan kiukaan sytyttämiseen, sauna oli lähellä palaa, mutta ei onneksi palanut.”

Haastattelun jälkeen esittelemme Reinolle Sotilaspoikien Perinneliiton Sotilaspoikaristin. Reino suhtautuu myönteisesti ehdotukseen Sotilaspoikaristin hankkimisesta, koska sotilaspoikatoiminta oli tärkeää toimintaa aikoinaan, kuten myös lottatoiminta.
Haastattelua tehtäessä 10.12.2024 Reino oli kaksiviikkoisessa kuntoutuksessa Tammenlehväkeskuksessa Tampereella. Hyvin totesi Reino viihtyvänsä. Hän kertoo olleensa kuntoutuksessa aikaisemmin Hämeenlinnassa, Ruissalossa ja Ikaalisissa.

Teksti: Matti ja Juha Hyvärinen

Sotilaspojat ja lottatytöt
Sotilaspojat olivat suojeluskuntien poikatoimintaan vuosina 1928–1944 osallistuneita poikia.
Vuonna 1938 suojeluskuntien poikaosastoissa oli noin 32 000 jäsentä. Enimmillään heitä oli vuoden 1943 lopussa noin 72 000. Suojeluskuntain ylipäällikkö, jääkärikenraaliluutnantti Lauri Malmberg antoi päiväkäskyssään vuonna 1941 suojeluskuntapojille uuden nimen, sotilaspoika. Poikaosaston jäseneksi pääsi aluksi 12¬–16-vuotiaana. Sittemmin alaikäraja laskettiin 10 vuoteen.
Sotilaspoikien Perinneliitossa on nyt noin 400 sotilaspoikataustaista jäsentä, mutta rivit harvenevat, koska heidän keski-ikänsä on jo yli 92 vuotta. Kaikkiaan entisiä sotilaspoikia arvellaan olevan elossa noin 1 000.
Pikkulotat/lottatytöt olivat vuosina 1931–1944 Lotta Svärd -järjestön nuorisotoimintaan osallistuneita 8–16-vuotiaita tyttöjä. Heidän lukumääränsä kasvoi vuoden 1940 lopun 28 000:sta lähes 50 000:een vuoden 1943 loppuun mennessä.
Vuonna 1943 pikkulottia alettiin nimittää lottatytöiksi.
Toiminta päättyi 80 vuotta sitten syksyllä 1944 suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön lakkauttamiseen.

Teksti: Matti Hyvärinen