Eevi Kemppinen – Monessa mukana

Aromäen-Piltolan marttojen vetäjänä toimi pitkään Eevi Kemppinen, joka on syntynyt Kurkijoen Aromäen kylässä vuonna 1933. Hän haluaa antaa suurimman kiitoksen Aromäen-Piltolan toimintaryhmän pyörittämisestä aktiiviselle kaksikolle: sihteeri Maija Parikalle ja rahastonhoitaja Marja-Leena Sulalle. Toimintaryhmän puolesta valtavan työn tehnyt Marja-Leena Sula oli mukana varmastikin 40 vuotta, ja viime vuosista kantoi suurimman vastuun Maija Parikka.

Martoissa on toteutettu monenlaista toimintaa, retkiä, lähiseudun kohteisiin tutustumista ja mielen virkistystä. Viimeiseen toimintavuoteen 2022 mahtuivat käynnit Järvisen puutarhalla ja Niinijoella taiteeseen tutustumassa. Tapahtumien järjestämiseen kuten Kurkijoen pitäjäjuhlan tarjoiluihin on aina osallistuttu.

Kurkijoen marttayhdistyksen toimintaryhmiä oli parhaimmillaan yli 20. Näistä viimeisenä Aromäen-Piltolan toimintaryhmä lopetti virallisesti toimintansa vuoden vaihtuessa. Kurkijoelta peräisin olleista marttakerhoista Loimaalla kuitenkin jatkavat edelleen toimintaansa Elisenvaaran marttayhdistys ja Kurkijoen marttayhdistys.

Yhdistystoimintaa ja käsitöitä

Loimaan seudun sotaveteraanien naisjaostossa Eevi Kemppinen on toiminut sihteerinä vuodesta 2014. Eevin tekemät karjalanpiiraat ja muut leivonnaiset veivät hänet alun perin mukaan veteraanitalkoisiin. Elsa Koskinen kysyi häntä kerran piiraita tekemään ja kahvittamaan veteraanituvalle. Piiraiden perään alettiin kysellä, ja sitten toiminnan sosiaalisuus vei mukanaan. Nyt kirjahyllystä löytyy jo useampi kunniakirja veteraanien hyväksi tehdystä työstä. Marttojen ja sotaveteraanien lisäksi Eevi on osallistunut pitkään diakoniatyöhön, välillä sekä kunnan että kaupungin yhdistyksissä.

Eevi Kemppisen koti on täynnä itse tehtyä taidetta ja käsitöitä. Tällä hetkellä tärkein harrastus on erilaisten mattojen kutominen Nahkalinnassa. Kodista löytyy itse tehtyjä öljyväritöitä, akvarelleja, nypläystekniikalla tehtyjä tauluja, itse maalattua posliinia, mattoja ja paljon muuta. Nuorena käyty ns. Krottikoulu Loimaalla taisi vaikuttaa siihen, että itselle ja perheelle on myös tullut ommeltua melkoisesti vaatteita.

Maatilan töitä Piltolassa

Eevin vanhemmat olivat Anna ja Pekka Parikka. Ensin alkuun Loimaalle tullessa Parikan perheelle annettiin kylmä peltopaikka suon laidasta. Mitään rakennuksia tai edes latoa ei ollut. Ensimmäiseksi asunnoksi isä remontoi Tuiskun piharakennuksen päädystä pienen kodin. Metsää saatiin Pappisista, ja isän kanssa Eevi kävi justeerilla sahaamassa ja ajamassa kaikki rakennuspuut, myös ison navetan puut. Tuiskulla asui Laamanen, jonka isolla Leimu-hevosella ajaminen sujui. Uudistila nimettiin Kurkijoen kotimäen mukaan Kokkomäeksi.

Eevi ja hänen miehensä Vilho Kemppinen olivat poikkeus. Sodan jälkeen Loimaan Piltolan kylässä vain heillä ja Häyhillä puoliso löytyi toisesta evakkoperheestä. Parikan perhe oli asutettu Piltolan Tuiskulle, ja tulevan puolison perhe asui seuraavan sivutien varrella. Parikan omassa pihassa oli korkeushyppytelineet, joille nuoria kokoontui, ja ajan tapaan toisia nuoria tavattiin myös iltamissa ja tansseissa.

Eevi on tehnyt elämäntyönsä maitotilan emäntänä Loimaan Piltolassa. Lypsäviä oli enimmillään 28 kappaletta, ja muu karja siihen päälle, joten päivät venyivät pitkiksi. Ukko eli miehen isä auttoi vähän aikaa ja pystyi katsomaan lasten perään. – Kai nuorilla on aina se voima, kun vaikka 20-kiloista tonkkaa nostettiin aina maidot tankkiin kaataessa. Mieheni kuitenkin sairastui, ensin lonkkaa leikattiin ja sitten viiden vuoden kuluttua tuli syöpä. 90-luvulla kaikki työt jäivät Eevin kontolle.

Perhe on tärkeä ja pitää tiiviisti yhteyttä, mitä kuvaa hyvin keittiöstä löytyvä valtava alppimaisema. Karjatilaa pitäessä matkustelu ei ollut mahdollista, mutta 80-vuotislahjaksi pojat veivät äidin Alpeille ja Italiaan. Eevin pojista Hannu on tehnyt elämäntyönsä Koskella matemaattisten aineiden opettajana. Markku ja Janne asuvat Loimaalla ja pitävät kotitilaa maatalousyhtymän muodossa. Poikia tulee nähtyä useasti ja esimerkiksi nuorimmalta saa aina apua tietotekniikan kanssa.

Isän apulainen ulkotöissä

Traktorityöt eivät ole ikinä olleet Eeville vaikeita tai epämieluisia. Jo lapsuusaikana Kurkijoella Eevi oli kulkenut isän mukana ulkotöissä. Isosisko Raili oli äidin apuna sisätöissä, pikkusisaruksia hoitamassa ja navettatöissä. – Lapsuuessa mie olin isän mukana ihan kaikissa ulkotöissä, Eevi kertoo. – Hevoshommia tein kaikkia, ajoin tukkia ja sahasin. – Ieppo nyt lähetään, sanoi isä useasti lempinimeäni käyttäen.

Isä oli vanhan ajan kovalakinen ihminen, ja kerran tukkireki jäi kiinni koivunkänkyrään. Isä oli juuri ostanut uuet pitkät nahkaset ohjakset. – Miehä reipas tyttö otin sit kirveen ja tempasin sitä koivua. Ohjas sattu olemaan just silleen, et se samalla pamahti poikki. Mie aattelin et nyt se isä antaa kepakkoo, ku uuen ohjaksen, mut isä ei sanont mittää, teki solmun vaa eikä olt yhtää vihane.

Pojat olivat sisarussarjan nuorempia, joten pikkuveljistä alkoi olla isälle työapua vasta, kun asuttiin jo Loimaan Piltolassa. – Mut vielä Loimaan Tuiskulla asuessa muistan, että isä otti miut mukkaa ko lähettiin kylvään apulantaa. Tiluksia sanottiin Tuiskunperäksi. Sain oman vakan kätteen ja Tuiskulta käveltiin Tuiskunperälle.

Muistikuvia

Eevi Kemppinen on tehnyt useampia matkoja entiselle kotiseudulle. Karjalaisuus on hänen mielestään antanut varsinaissuomalaisille ennen muuta tiettyä välittömyyttä ja iloisuutta, ei niin vakavaa olemista. Vanhimmat muistikuvat Kurkijoelta ovat neljän-viiden vanhana koettuja tilanteita. Metsän keskellä pellolla Liimatanvaaralle päin sijaitsi lato, jossa heinät puotettiin ylhäältä lattian aukosta eikä niitä tarvinnut mättää. – Siel mie olin isän kanssa aina niitä heinii tukkuumassa. Mie en olt sit ku viien vanha vasta.

-Neljän vanhana muistan yhden tapauksen kotoa Aromäen Liimatanvaarasta. Meillä oli perunapelto, jonka sekaan olin ryöminyt niin että perunanvarret peittivät minut. Jostain kumman syystä olin pelästynyt kovasti naapurin koiran kumeaa haukkua, ja ryöminyt piiloon perunamaan vakoon, ja nukahtanut sinne. Aikuiset hakivat minua kauan.

Eevi muistaa hyvin, miten ennen kotona viljat niitettiin hevospelillä siten, että niittokoneen terän jatkoksi oli laitettu lavetti. ”Ieppo” sai alle 10-vuotiaana ajaa hevosta ja isä haravoi. Ajaminen oli tarkkaa työtä, jos vähänkin ajoi viljan päälle niin isä ärähti, että kauemmaksi. Niitetyt viljat sidottiin lyhteille ja pantiin aina kuhilaille.

Eevi toteaa talvi- ja jatkosodan ajasta, että kumman kirkkaita ovat yksittäiset muistikuvat edelleen. Jälkimmäinen evakkoonlähtö tapahtui tupaten täyteen ahdetussa junavaunussa. Hän oli vilkkaanpuoleinen tyttölapsi, ja nukkumapaikka löytyi omatoimisesti ison tavarakasan päälle kiiveten. Pään kun sai asetettua polkupyörän satulaan, niin uni tuli. Vieläkin on muistissa säikähdys, kun herätys tapahtui kamalaan meteliin, ja lapsen ensimmäinen ajatus oli, että tämä oli sitten tässä, nyt ne sitten pommittavat junaa. Kolina ja pamahtelu paljastui onneksi pelkäksi raiteiden vaihdoksi.

Taina Lehto