Hiitolan puku vie äidinisän sukujuurille

Eliina Hakalalle, 25, Hiitolan kansallispuku on paitsi kaunis juhlavaate, myös merkityksellinen siksi, että Hiitola oli hänen pappansa äidin Tilda Huikon (o.s. Tiippana) synnyinpitäjä. Samaa Tiippanan sukua on myös puvun lahjoittaja ja tekijä Ritva Mattila, 84.

– On hienoa, että Ritva lahjoitti puvun äidilleni. Ja on upeaa, että puku on omasta suvusta ja että siihen liittyy tarina, Eliina Hakala kiittelee.
Hän kertoo, että suvun vaiheet ovat alkaneet kiinnostaa häntä aikuisiällä.
– Vanhempia sukulaisia on enää kovin vähän elossa ja heitä näkee harvoin, mutta tavatessa on mielenkiintoista kuulla heidän kertovan elämästään ja suvun historiasta. Myös Hiitolassa ja Kurkijoella käynti houkuttelee.
Eliina Hakalan äidinisän äiti Tilda (1905-1980) oli nuorin Juho ja Katri Tiippanan kahdeksasta lapsesta. Juhon ja Katrin (o.s. Ruippo) suvut olivat kotoisin Hiitolan Kuoksjärveltä, ja myös kaikki heidän lapsensa syntyivät siellä. Vuonna 1917, kun Tilda oli 12-vuotias, perhe muutti Kurkijoelle lähelle Elisenvaaraa viljelemään Pienmäen tilaa.
Yksi Tildan sisaruksista oli pari vuotta vanhempi Onni (1903-1993). Onni Tiippana meni aikanaan naimisiin Saimi Mertasen kanssa, ja he saivat kaksi tytärtä, Ritvan ja Riitan. Evakkoajan jälkeen perhe asettui viljelemään maata Loimaalle.
Ritva, myöh. Mattila, teki työuransa Hyvinkäällä ensin sihteeri-konsulenttina Uudenmaan kotiteollisuusyhdistyksessä ja myöhemmin nimien vaihduttua toiminnanjohtajana Taito Uusimaa ry:ssä. Eläkkeelle hän jäi aivan 2000-luvun alussa, jolloin oli aikaa ommella myös Hiitolan kansallispuku itsekudotusta kankaasta.
– Ompelin samaan aikaan valmiiksi myös monia muita keskeneräisiä käsitöitä ja istuin niiden parissa pitkiä aikoja yksipuolisessa työasennossa. Uskon, että juuri se aiheutti aivoinfarktin, josta onneksi toivuin nopeasti. En kuitenkaan uskaltanut enää jatkaa käsitöitä, joten entiset työkaverit viimeistelivät Hiitolan puvun ja ompelivat siihen kuuluvan puseron, Ritva Mattila kertoo.

Viisi kansallispukua
ja yksi muinaispuku

Ritva Mattila kertoo aina rakastaneensa kansallispukuja ja Kalevala-koruja. Perinteisen, tarkistetun mallin mukainen Hiitolan puku on viides hänen tekemänsä kansallispuku. Lisäksi hän on valmistanut Muinais-Karjalan puvun, jota hän käyttää häissä, syntymäpäivillä ja karjalaisten juhlissa.
Kaukolan kansallispuvun hän kutoi ja ompeli itsenäisesti 17-vuotiaana Helmi Vuorelma Oy:n tarvikkeista ja ohjeista. Kaukola oli Hiitolan naapuripitäjiä ja puvutkin ovat samaan tapaan tummansinisiä.
– Kaukolan puku oli luottojuhlapukuni kymmeniä vuosia. Sininen on lempivärini, joten vihreä Kurkijoen kansallispuku ei ole minua koskaan kiinnostanut, Mattila kertoo.
Myöhemmin hän lahjoitti Kaukolan puvun poikansa Yrjön kummitytölle. Härmän puvun hän teki sisarelleen ja Hämeen kansallispuvun miehensä kummityttärelle, joka oli silloin 12-vuotias. Vain Tuuterin puku tuli myydyksi heti uutena.
– Halusin, että myös Hiitolan puku pysyy suvussa, joten sen annoin nyt omalle kummityttärelleni Kaija Hakalalle, jolla on kahden pojan lisäksi tytär Eliina. Heilläkin puku ja suku kytkeytyvät Hiitolan pitäjään.
Jo Ritva Mattilan äiti Saimi oli taitava käsityöihminen. Taidot periytyivät tyttärille, ja käsityöintoa ja päättäväisyyttä Ritvalla on ollut aivan pikkutytöstä alkaen.
– Meitä oli pieninä kielletty koskemasta äidin ompelukoneeseen ehkä siksi, etteivät neulat katkeaisi. Silti nukenvaatteiden surruuttelu alkoi heti, kun vanhemmat lähtivät kyläilemään. Kerran ompelin neulalla etusormenkin läpi.
Ensimmäiset leningit Mattila teki itselle ja pikkusiskolle 13-vuotiaana. Loimaan kotiteollisuuskoulussa hän kutoi kangaspuilla villaisen jakkupukukankaan 15-vuotiaana. Molemmissa tapauksissa äidiltä tuli ensin toruja värivalinnasta, koska tämän nuoruudessa keltaista ei pidetty kunniallisen naisen värinä. Äidin mieli kuitenkin lauhtui pian, ja muiltakin tuli kehuja aikaansaannoksista.

Suuri Laatokka
vei papan isän

Eliina Hakala on syntynyt Nakkilassa, jossa hänen vanhempansa Kaija ja Esa Hakala edelleen asuvat. Isän suku on Satakunnasta ja äidin puolen isovanhemmat ovat molemmat syntyneet rajantakaisessa Karjalassa.
– Äidinisä Martti Huikko oli Kurkijoelta ja äidinäiti Anja (o.s. Harju) Säkkijärveltä. Isoäidin veljen ja tämän vaimon kanssa olemme käyneetkin Säkkijärvellä. Martti-pappaa en ole tavannut, sillä olen syntynyt muutama vuosi hänen kuolemansa jälkeen.
Martti Huikon (1929–1991) isä hukkui Laatokkaan ennen poikansa syntymää. 23-vuotias leski Tilda Huikko palasi Pienmäen tilalle Kannansaaren kylästä, jossa appivanhemmat asuivat.
Tilda kasvatti isän mukaan Martiksi nimettyä poikaansa, ja myös Tildan Miina-sisar miehensä Johannes Vennon kanssa oli tukena yksinhuoltajalle. Tilda työskenteli Elisenvaaran Osuuskaupassa myyjänä. Sotien jälkeen hän oli vuosikymmenet VR:llä huolehtien pikajunien siisteydestä ja matkalaisten aamupaloista. Hän asui silloin Pieksämäellä.
Martti Huikko toimi kaupan esimiehen tehtävissä monilla paikkakunnilla Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa. Anja Huikko puolestaan työskenteli sosiaalisihteerinä muun muassa Kihniössä, Yläneellä ja viimeksi Nakkilassa. Perheeseen syntyi neljä lasta: Kari, Kaija, Seppo ja Seija.

Ranskan anopille
karjalanpiirakoita

Eliina Hakala pohtii kysyttäessä, löytyisikö hänestä karjalaisia piirteitä.
– Olen varmaan aika reipas, puhelias ja eloisakin. Äidin suvun ja isän satakuntalaisen suvun välillä huomaa kyllä eron. Isän täti sanoikin joskus, että jos satakuntalaiset olisivat joutuneet jättämään kotiseutunsa, sopeutuminen ei olisi koskaan onnistunut yhtä hyvin kuin karjalaisilla.
Eliina on ammatiltaan sairaanhoitaja ja asuu nykyisin ranskalaisen avopuolisonsa Victorin kanssa Tampereella. Syksyyn ovat kuuluneet uusi työpaikka Tampereen yliopistollisessa sairaalassa, ranskan kielen kurssi sekä sieni- ja marjaretket.

Karjalaista ruokakulttuuria hän on vienyt Ranskaan asti.
– Kun kävimme anopin luona Lillessä, hän toivoi saavansa jotain suomalaista ruokaa. Hän on kasvissyöjä, joten valitsin karjalanpiirakat.
– Aika hankala prosessi se piirakoiden teko oli. Jauhojen hankinnassa taisi olla vähän kielimuuriakin ja lopputulokset näyttivät minusta mytyiltä. Huojennus oli suuri, kun anoppi söi ensin yhden ja otti vielä lisääkin.
– Tapasin Victorin reissatessani Euroopassa. Myöhemmin olemme matkustelleet Aasiassa, Eliina kertoo.
Matkoilla tärkeintä on tutustua paikallisiin ihmisiin ja muihin matkalaisiin. Pariskunta ei etsi hienoja hotelleja, vaan majoittuu edullisesti ja hakee aitoja kokemuksia.
Hän suunnittelee, että koronatilanteen rauhoituttua olisi mukava päästä taas yhdessä pitkään reissuun.
– Jos vielä vanhat sukulaiset jaksaisivat, olisi hauska mennä ensin heidän kanssaan käymään Säkkijärvellä ja jatkaa siitä Hiitolaan ja Kurkijoelle ja sitten vielä eteenpäin Keski-Aasiaan.

Päivi Haavisto-Huhtanen