Laatokka – tragedia myrskyssä
Kirjoitus löytyi Iida Maria Kilpiön (o.s. Pitkänen) jäämistöstä. Iida oli syntynyt 9.5.1894 Sortavalasa ja kuoli v. 1972 Jyväskylässä. Löytäjät Iiris ja Hokki Tallberg lähettivät kirjoituksen toimitukseen ja Kurkijoki-museolle. Edellisessä lehdessä ilmestyi ensimmäinen osa, joka kertoi Heinäsenmaan asukkaista.
Syksy 1915 tuli ankarana myrskyineen ja räntäsateineen. Lokakuun loppupuolella satanut lumi jäi pysyväksi. Kovat pakkaset jäädyttivät vedet niin, että joulukuun puolivälissä oli manteressa jo kova talvi. Meri ei sentään vielä jäätynyt. Kalastajat saivat syksyn kuluessa kokea monet tuulet ja tuiskut, mutta selvisivät kuka mitenkin.
Marraskuun viimeisen päivän aamuna teki Kukon Villen venekunta lähtöä merelle, kuten muutkin talossa asuvat venekunnat. Villen venekuntaan kuului – paitsi itsenään perniekkaa – hänen nuorempi, noin kolmetoistavuotias, veljensä Antti, sekä palkkamiehenä kalksalolainen nuorimies Pekka Immonen.
Koska sinä aamuna vallitsi navakka pohjoistuuli ja pakkastakin oli melkoisesti, päätettiin ottaa neljäs mies airomieheksi. Tähän tehtävään valmistautui talon silloin kotona oleva vanhin tytär Helena, joka oli niin monet kerrat ollut veljiensä kanssa merellä.
Talossa asui siihen aikaan muutamia metsätyömiehiä, koska hovi oli myynyt saaren metsän. Näistä, eräs Antreasta kotoisin oleva nuori mies, pyysi päästä Helena sijaiseksi, mikä hänelle luvattiinkin ja Helena jäi maihin.
Venekunnan tarkoitus oli mennä Verkkosaaren riville, joka antautuu mainitusta saaresta useita kilometrejä itään. Samalla rivillä työskenteli Kukon vävy, Jussi Ovaska, sekä Käkisalmen puolesta oleva venekunta, jonka perniekkana oli Matti Kuokkanen. Näiden venekuntien verkkoräädyt olivat lähempänä Verkkosaarta, kun taas Villen rääty oli uloimpana itään.
Myöhäissyksyn yön alkaessa vaaleta harmahtavaksi päiväksi, venekunnat olivat jo pyyntipaikoilla. Aamupäivällä vallitsi siedettävän kohtalainen pohjoistuuli, joka viskeli lumikipeneitä ja merestä nousi höyryä estäen jonkin verran näkyvyyttä. Jokapäiväiseen merellä oloon tottuneet miehet eivät siitä paljoa välittäneet, eikä se tuottanut vaikeuksia.
Puoliltapäivin tuuli yltyi ja sumu sakeni. Toiset venekunnat selvisivät töistään ja nostivat purjeet lähteäkseen luovimaan Heinäsemän saaren eteläpuolitse sen manterenpuoleiselle eli Majakkarannalle. Heinäsemässä oli aikoinaan ollut majakka ja siitä oli ranta saanut nimensä.
Silloin tällöin selkenevässä ilmassa he näkivät myös Villen venekunnan nostavan purjeensa ja lähtevän mutta vastakkaiseen suuntaan. Hänellä oli tietenkin tarkoitus päästä Heinäsemän idän puoleiselle rannikolle, omaan satamalahteen.
Illan jo pimetessä tulivat toiset kalastajat kotiin jäisinä ja janoisina. Kukon liedellä höyrysi aina iso kattila kiehunutta vettä mereltä tulijoiden tsaijuvedeksi, siitä piti talon emäntä huolen.
– Huh hu ku siel on kova ilma, sanoivat tulijat levitellessään vaatteitaan kuivumaan Kukon suuren tuvan orsille.
– Eikös Ville ole viel tult, kysyi joku tulijoista.
– Ei ole viel, ehätti Villen nuori vaimo vastaamaan. Asiasta ei kannattanut vielä tässä vaiheessa puhua enempää, sillä oli luonnollista, ettei Ville voinut ehtiä ennen toisia venekuntia.
Ilta pimeni pimenemistään. Villen venekuntaa ei vaan näkynyt tulevan. Talo kävi rauhattomaksi. Itse Simokin kävi monet kerrat ulkona tähyilemässä merelle ja nuoremmat miehet kävivät katsomassa Majakkarannassa, olisiko Ville sittenkin laskeutunut sinne. Mutta ei, siellä ei ollut ketään.
Lyhtyjä sytytettiin Satamalahteen ja Katajaniemeen. Niitä käsissään heilutellen miehet kulkivat pitkin rantoja antaen merkkiä pimeälle merelle. Kuivista tervashaloista rakennettiin iso rovio rannalle, liekit nousivat korkealle valaisten kauas lahdelle. Kaikki turhaa. Villen venettä e näkynyt ei kuulunut.
Pitkä syksyinen myrsky-yö kului hitaasti Kukon talossa. Vanha Simo ja hänen emäntänsä vaipuivat sinä yönä usean kerran rukoukseen poikiensa ja heidän mukanaan olleiden puolesta. Samoin teki Villen nuori vaimo puristaen esikoistaan, 27.2.1913 syntynyttä tytärtään, Tyyne Lahjaa rintaansa vasten. Nuoren äidin tuskaa lisäsi rinnan alla tuntuva liike, joka muistutti toisen lapsen tulevan pian maailmaan. Missä viipyy isä? Tulisiko pian tuolta hyiseltä mereltä tänne kodin lämpimään, vai eikö palaa koskaan?
Vaikka nämä kalastajat olivat tottuneet kaikkeen ja tiesivät ihmeitäkin tapahtuneen, muistivat he myös tapauksia, joissa oli käynyt huonosti paremmallakin ilmalla. He pohtivat kaikkia mahdollisia seikkoja, joita Ville olisi voinut käyttää hyväkseen: Joko hän on mennyt toisiin saariin, tai tehnyt niin taikka näin? Ei, mikään ei tuntunut sopivan.
Kaikki olettamukset jouti heittää pois. Villenlainen mies ei lähde ajelemaan muuanne, kun kotisatama on lähin. Sen tiesivät kotisatamassa odottajat. Miksi hän ei tule?
Eivät sammuneet sinä yönä valot Kukon talossa eikä satamarannassa nuotio ja lyhdyt. Koko yön juoksentelivat miehet pitkin rantoja ja vilkuttivat valoja mustalle merelle. Mitään ei löytynyt eikä näkynyt.
Myrsky vain pauhasi ja jääkylmät raskaat aallot huuhtelivat rantakallioita jatkuvasti, yksitoikkoisesti.
Seuraavana päivänä ilmestyi Katajaniemen rantaan ensimmäiset, kauhua herättävät viestintuojat: tuttuja koreja ja muita Villen veneeseen kuuluneita esineitä. Ne kertoivat onnettomuuden tapahtuneen, mutta missä ja milloin sekä miten se tapahtui? Sitä ne eivät pystyneet ilmaisemaan.
Vasta myöhemmät löydöt ja tutkimukset ovat antaneet melkoisen varman kuvan sen yön kauhutapahtumista.
Suuren lohiräädyn ”hottaiminen” (selkääminen) vei aikaan, joten Ville pääsi lähtemään hiukan myöhemmin kuin toiset venekunnat. Hän otti tiukan kurssin koillista kohden päästäkseen parilla halstalla Luostarinlahteen. Hyvänä purjehtijana ja mainiolla veneellä Ville on arvioinut parin pitkän halstan riittävän. Kuinka kaukana hän oli tehdessään viimeisen käännöksen vasempaan, sitä on vaikea arvata, mutta luultavaa on, että se tapahtui verrattain kaukana saaresta.
Luostarinlahden kohdalla, lähes kilometrin sen suulta, on Munatsu-niminen luoto, josta pistää kalliomatalikko etelään. Näillä luodoilla on ollut mainiot kiereapajat ilmoisen iän.
Luodon pohjoispuolella on selvä leveä reitti lahteen, mutta eteläpuolella väylä kapenee mainitun kalliosärkän takia. Tämän kaiken Ville tiesi kuin omat taskunsa. Olihan hän näillä luodoilla kalastellut pikkupojasta lähtien.
Tämä lienee tehnyt hänestä hiukan huolimattoman, tai sanoisiko varomattoman lähestyessään lahden suuta. Tosin tiukkaan otettu halsta on painanut venettä muutaman piirun vasemmalle ja merestä nouseva höyry esti näkyvyyden vähäiseksi, joten he ovat joutuneet yllättäen kalliomatalikolle, noin 100-150 metriä Munatsun eteläpuolella.
Tässä muuten sileässä kalliossa on parin kolmen metrin syvyydessä kalliossa halkeama itä-länsisuuntaan. Tähän kallion rakoon on Villen veneen köli osunut.
Raskaassa lastissa oleva vene on paiskautunut täydellä vauhdilla pitkin tätä halkeamaa ja köli kiilautunut siihen melkein koko pituudeltaan. Seuraavat aallot ovat yrittäneet tempaista veneen irti, mutta se ei ole hievahtanut, vaan aalto toisensa jälkeen löi veneen yli. Vahvasti raudoitettu köli kesti aaltojen rytkytyksen ja piti veneen tiukasti kiinni kalliossa.
Mitä miehet tekivät pelastuakseen haaksirikosta? Siihen voi antaa vastauksen myöhemmät tutkimukset seuraavasti:
Noin viikon kuluttua löytyi Kivisalmen edustalta, Jussi Ruusaksen lohiräädystä pari miehen ruumista. Ne tunnistettiin Pekka Immoseksi ja Antti Kukoksi. Viimemainittu oli sidottu purjenuorilla mastoon, joten hänen on täytynyt kuolla toisten eläessä ja sitoessa hänet siihen.
Myöhempi ruumiinavaus todisti pojan kuolleen kylmyyteen eikä hukkuneen. Samassa lääkärin lausunnossa oli mainittu, että pojan kyynelkanavat olivat kuivuneet loppuun, joten hänen on täytynyt itkeä itsensä näännyksiin. Kummakos se, hänhän olisi runsaan kuukauden kulutta täyttänyt 13 vuotta.
Antin taskussa ollut kello oli pysähtynyt – toisten tietojen mukaan yhden aikaan, mikä olisi merkinnyt yötä – toisten muistin mukaan kolmen aikaan, mikä olisi saattanut olla iltapäivää. Ensin mainittu lienee todennäköisintä.
Ville Kukon ja antrealaisen apumiehen ruumiita ei koskaan löydetty.
Onnettomuusvene löytyi muutaman viikon kulutta Hiitolasta Tounaan saaren rannasta vesilastissa ja oikea laita pahasti murskautuneena.
Seuraavana kesänä kieremiehet saivat kireteessään Villen pomniekka- ja paarlastikiviä vetäessään kierrettä Munatsulla.
Tyynellä ilmalla ja matalan veden aikaan näkyi kallionhalkema ja siinä kölin jättämiä jälkiä, mitkä kaikki antoivat oman todistuksensa tapahtumien kulusta.
