Hiihtolomalla Inkeristä Karjalaan
Antti Laukkanen oli niitä viimeisiä, jotka matkailivat Venäjällä ennen kuin rajat sulkeutuivat.
Matka on edennyt Viron, Pihkovan, Novgorodin, Novaja Ladogan ja Pietarin sivuitse kohti Venäjän Karjalaa. Käkisalmi, Kurkijoki, Lahdenpohja, hivenen talven tuntua ja aurinkokin valottaa tähän asti sateista matkaa.
Inkeri muuttui Karjalaksi, ja aurinko näyttäytyi viimeinkin. Se tosin vuorotteli kuurosateiden kanssa, mutta näyttäytyi kuitenkin. Illan lähestyessä ehdin viimein Käkisalmeen ja aiemmin varaamaani hotelliin, joka tuntui ainakin sillä hetkellä pesevän laadullaan lähes kaikki maailmalla näkemäni hotellihuoneet – jos nyt sviitti Torontossa ja 27. kerroksen jokinäkymä Bangkokissa unohdetaan. Ja joku muu. Mutta hieno, siisti ja mukava paikka oli kyseessä. Sinnepä majoituin kunnolla löydettyäni viimein ravintolan, josta sai ruokaa. Se ei ollut ihan helppo homma, mutta onnistuin lopulta aivan hienosti. Alkoi tuntua kotoisalta, ja oli aika nauttia pullollinen kuohuvaa Shampanskojea.
Hyvin nukutun yön jälkeen aamiainen maistui jälleen hyvältä. Suurta iloa matkalaisen mieleen tuotti se tosiseikka, että viimeinkin aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ja tämä olikin paras päivä siihen.
Käväisin liikkeelle lähdettyäni linnanpuistossa harjoittamassa hieman kuvausta, joka oli jäänyt edellisen päivän kuuroilun ja harmauden jälkeen melkoisen ankeaksi. Nyt oli sen sijaan varsin kuvauksellista.
Laitettuani lelut kassiin, jatkoin autoilua kohti pohjoista ja Kurkijokea. Käkisalmen läpiajettuani havaitsin hartaan toiveeni toteutuneen. Uusi valtatie lähti entisen Pärnän kylään suuntautuvan tien sijaan kiertämään hieman lännempää.
Sain ilokseni huomata, että tovin aivan uusissa maisemissa ajettuani vastaan tuli Karjalan tasavallan suuri portaali, joka nostettiin jo edellisen pätkän valmistuttua paikalleen. Rajalla vartija vilkaisi passini kantta ja viittoi jatkamaan. Sain päivän mittaan nähdä tien jatkuvan nyt koko mitaltaan näin laadukkaana aina Ihalaan saakka.
Käännyin Elisenvaarasta Lopottiin johtavan tien risteyksestä kohti Kurkijoen kirkonkylää. Auringon lisäksi ilma oli asteen pakkasella, maa ehkä hieman kylmempikin, joten tie oli ihan mukavasti ajettavassa kunnossa.
Saatoin haaveksia vapun seutuvilla toteutettavasta kivijalkamatkasta iloisena, sillä vähälumisen talven jälkeen pelloilta puuttuivat etenkin toissa kevään reissulta tutuksi tulleet kosteikot kokonaan. Kaikkialla näytti kuivalta, ja muutenkin mukavalta. Vähänpä osasin aavistaa, mitä kevään reissuille tapahtuisi.
Lopotti eleli omaa hiljaiseloaan. Joitakin ihmisiä kuljeskeli, vaan en nähnyt tuttuja. Tarkoituksenani oli tällä kertaa vain poiketa paikan päällä ja päästä harrastamaan lisää kuvaamista.
Kiipesin Säkinmäen tutulle laelle. Tuulenvirekään ei sinne osunut, ja aurinko lämmitti hämmästyttävän upeasti. Huristelin dronella ympäri palaneen kirkon kylää, ja kävin vähän Laatokallakin.
Laikkalanlahti oli pääosin jäässä, joskin joen jatke välkkyi virtavesistä sulana ja kauniin sinisenä. Kauempana, kohti Levonpellon rantoja hiihteli hiljakseen ainut reissulla näkemäni sivakoitsija. Koska 4G toimi jälleen hyvin, saatoin soittaa virtuaalisen esittelyvideopuhelun vanhemmilleni Savonlinnaan.
Jatkoin matkaani käydäkseni tarkastelemassa hautausmaalla viime keväänä tekemiemme töiden tuloksia. Ne näyttivät oikein hyviltä, vaikka oma projektini Relanderien kivien kimpussa jäikin pahasti kesken. Jatkamatta ne jäivät viime kesänä jatkuvien vapaa-ajan kanssa samoille päiville osuneiden sateiden myötä. Jatkamatta ne näyttävät jäävän myös tänä vuonna, ellei tilanne ala sitten loppukesästä vähän hellittää. Harrastelin hieman lisää kuvausta, ja mm. hankalasti lähestyttävä Seikkalan mylly tuli nyt viimein kuvatuksi.
Otsanlahden ja Maasillan välissä oli sitten yllättäen lunta. Ihan runsaastikin. Näytti siltä, ettei kukaan ollut vaivautunut kaivamaan auraa tallista mokoman takia, joten pätkä oli hämmästyttävän huono ajettava. Vaan ei onneksi kovin pitkä, ja Maasillasta pääsinkin taas uudelle tielle kohti Ihalaa. Tie halkoo Marianvaaraa aivan eri paikasta kuin ennen, joten maamerkkien etsiminen vie aikansa.
Lumivaaran rajana toiminut pieni joentapainen löytyi kuitenkin senkin väylän varrelta. Ihalankoski kierretään nyt reilusti itäpuolelta, joten vanhat suomalaiskylät jäävät entistä syrjempään.
Lahdenpohjaa lähestyttäessä on nykyään hyvä Lukoilin huoltoasema, jossa oli aika täyttää jälleen tankki. Vähäisellä kulutuksella matka olikin edennyt Pihkovasta saakka. Tankkauksen jälkeen ajattelin tutustua Jaakkiman kirkonmäellä tehtyihin raivaus- ja korjaustoimiin. Pihalla oli kuitenkin kassa, jossa rahastettiin sisäänpääsystä kirkkoon. Siellä oli kylttien mukaan enkelinäyttely. Yritän sopeutua ja olla maassa maan tavalla, mutta sen verran sieppasi tämä rahastus, että jätin väliin.
Kyseessä on sentään mummoni vanhempien vihkikirkko. Molemmat makaavat edelleen tien toisella puolella Lahdenpohjan vanhalla hautausmaalla. Niinpä lähetin dronen tien vastakkaiselta puolelta ortodoksikirkon pihasta vakoiluretkelle. Siinäpä tuli katseltua näyttelykin samalla rahalla. Ovat menneet hiekoittamaan paksusti luonnonkauniiksi kasvaneen nurmilattian. No, onhan sitä yrittäjän yritettävä Venäjälläkin.
Sieklahden pohjukan liepeillä sijaitsevassa kahvilassa kävin syömässä. En ole osannut aavistaakaan, kuinka hyvää ruokaa siitä saa. Ja halvalla. Alle kympin kotimaan rahassa maksoivat alkupalat, pääruoka ja puolisen litraa hyvää ja ravitsevaa keskiolutta. Jätin tippiä. Ja suosittelen!
Lahdenpohjan jälkeen vuorossa oli takavuosilta tuttu taival kohti Sortavalaa. Viime kevään hautausmaareissulaisten kanssa käytiin kyllä Valamossa, mutta sitä edeltävästä kerrasta tuolla välillä oli vuosikausia aikaa.
Aikanaan, kun me kävimme lähes kaikki Kurkijoen-reissut Värtsilän kautta, nämä mutkat tulivat tutuiksi. Heti Lahdenpohjan jälkeen poikkesin katsomassa, olivatko ukin talvisodan aikaiset Rauhalan kasarmit vielä olemassa.
Huuhanmäki on tuttu useammalle, mutta Rauhala lienee jäänyt vieraammaksi. Sielläpä näytti olevan ainakin muutama rakennus jäljellä. Osin ilmeisesti ihan käytössäkin. En tutustunut tällä kertaa lähemmin.
Sen jälkeen vain kohti Sortavalaa. Rauhalan jälkeen tulivat Miinala, Oppola, Puikkola, Korteela ja mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan. Kauniita paikkoja, vettä ja rinteitä. Vanhoja suomalaisia taloja. Jaakkiman pitäjän ydinalueita.
Sortavalassa oli vielä eräs kohde, joka minua oli kiinnostanut pitkään. Tajusin vasta Valamon-reissulla, mihin kohtaan vanha suomalainen Kasinhännän lentosatama eli Ilmavoimien Lentoasema No. 2 sijoittuukaan. Vanha halli näkyy nimittäin laivasta, kun osuu katsomaan oikeaan suuntaan. Kartta ja navigaattori auttoivat myös asiassa, mutta sieltäpä se sangen muhkuraisen väylän päästä löytyi autoillenkin.
Paikalla oli vanha lentokonehalli, sen edustan betoninen asemataso ja kauempana ymmärtääkseni upseerikerho ja komendantin talo. Kenties muitakin rakennuksia. Lentoasema 2 oli merkittävä merilentosatama aikanaan. Sieltä operoitiin lähinnä I.V.L. Hansa -meritoimintakoneilla ja Blackburn Ripon -meritiedustelukoneilla tarkoituksena valvoa laajaa Laatokan vesialuetta.
Kasinhäntä oli isäni enon ensimmäinen työpaikka Ilmavoimien palveluksessa. Hänet oli komennettu sinne nuorena vänrikkinä pian päästyään kadettikoulusta vuonna 1937. Puolen vuoden palveluksen jälkeen hän sai siirron Erilliseen Merilentolaivueeseen Santahaminaan, missä valitettavasti menehtyi Ripon -koneensa sytyttyä tuleen kesken yölentoharjoitusten helmikuussa 1939.
Nyt olin kuitenkin päässyt tänne käymään. Paikka teki suuren vaikutuksen, etenkin laskemaan alkaneen auringon valaistessa hyvin kauniita Laatokan rantamaisemia. Pikkuinen droneni taisi olla ensimmäinen suomalainen ilma-alus näissä maisemissa sitten vuoden 1944.
Poistuin paikallisen Tatjana-kaupan oivallisen valikoiman kautta ja lähdin huristamaan kaupungin halki kohti Matkaselkää ja edelleen Värtsilää. Ruskealan Puikkolassa täytin vielä tankkiin sen, mikä oli Lahdenpohjasta ehtinyt vajautua ja pääsin mukavasti raja-asemalle. Arki-iltana toiminta oli erittäin sujuvaa, joten olin Suomessa jo parikymmentä minuuttia myöhemmin taxfree-oluet noutaneena.
Pääsin jatkamaan matkaani vanhempieni luo Savonlinnaan ja viettämään sielläkin muutaman lomapäivän. Niiden mittaan löysin Kiteeltä ehkä maan viimeisen parin juuri sitä vanhentunutta rengasmallia oikeassa koossa, jota tarve tässä tapauksessa vaati.
Ja kun ehdin mökilläkin edes kääntyä, saatoin todeta talvilomani oikein onnistuneeksi.
Antti Laukkanen
