Elänyt, puhunut ja piirtänyt Pentti Kiiski

– Eräs lapsenlapsistani kysyi, mistä olen kotoisin, se oli sysäys muistelmieni tekoon, kertoo Pentti Kiiski.
Kysymys poiki julkaisun Pentti-vaarin kertomaa. Tytär Päivi Poikonen laati rungon ja teki haastattelut, materiaalia kertyikin liki kahdeksan tuntia. Tyttären tytär Sari Poikonen tuotti tekstin haastattelunauhoista.
Kirjan kuvituksena on käytetty perhearkiston valokuvia ja Pentti Kiiskin tekemiä piirroksia.
Kirja valottaa Pentti Kiiskin oman elämän lisäksi myös Haavikon kylän elämää sekä evakkomatkojen elämään Kiuruvedellä ja Ilmajoella.

Pentti Kiiski on Kurkijoella tunnetun kunnallismiehen ja seurakunta-aktiivin Ukko-Paavon eli Paavon Kiiskin (1865-1939) lapsenlapsi.
Kiiskin tuvassa järjestettiin seuroja ja hartaushetkiä, jokaisen aamun Ukko-Paavo aloitti kovaäänisellä aamuvirrellä, joka varmasti herätti viimeisetkin nukkujat. Ukko-Paavo toimi myös kunnan tehtävissä ja presidentti Relanderin valitsijamiehenäkin.

Ukko-Paavolla ja vaimollaan Helenalla (o.s. Hartikka) oli kaikkiaan 13 lasta. Pentin isä Heikki oli viidenneksi vanhin. Isä-Heikki kasvoi tässä suurperheessä Kurkijoen Haavikon kylässä. Nuorena miehenä hän osallistui kansalaissodan koviin taisteluihin.
Heikki tapasi Kiuruvedellä syntyneen Saimin Pohjois-Savon kansanopistossa. Kirjeenvaihto jatkui opiskelujen jälkeen ja johti vierailuihin puolin ja toisin, häitä vietettiin Kiuruvedellä kesällä 1927. Häiden jälkeen Saimi muutti Haavikolle.
Pentti Kiiski syntyi joulukuussa 1928 Viipurin naistenklinikalla. Hän jäi parin ainoaksi lapseksi.

Kotilan iso tila sijaitsi Haavikon kylässä rajoittuen Kemppisenlampeen.
– Kotilan talon rakentajasta ei ole tietoa. Se oli tyypillinen keskikarjalainen hirsitalo, suurista hirsistä ja sisäpuolelta sileäksi veistetty. Kai se oli rakennettu jo ennen Ukko-Paavon isännäksi tuloa, kertoo Pentti Kiiski.
Kirjassa Pentti Kiiski kuvailee tarkasti maalaistalon elämää ja omia lapsuudenleikkejään.
– Meillä oli hiekkakasa ja parin kolmen hengen ympäri lentävä kiikku. Jussi ja Pekko kiikkuivat paljon ympäri, jopa 10-15 kertaa peräkkäin.
Jussi-sedän kanssa Pentti pääsi metsästämään ja sai sedän avustuksella aseenkantoluvan nuorena poikasena.
– Minusta tuli Jussin askelten perässä kulkija metsäreissuille. Ensimmäisen ison ukkometson ampuminen oli ylpeä hetki – hiivin varovasti lähelle ja pamautin ja kas metso tippui maahan, hän muistelee ensimmäistä saalistaan.

Talvisodan aikana Pentti oli jo 12-vuotias ja tapahtumat ovat hyvin mielessä.
– Tykin jyrinä alkoi kuulua kannakselta, koska Laatokka kantoi äänen voimallisesti pitkänkin matkan päästä.
Pentti pelkäsi paitsi oman, myös erityisesti äitinsä henkensä puolesta, iltarukoukset olivat totisia.

Talvisodan evakkotie johti äiti-Saimin kotikonnuille Kiuruvedelle. Sieltä löytyi hellahuone Anna-mummon lähettyviltä. Isä-Heikkikin saapui jonkun ajan päästä. Pentin koulu jatkui ja muiden touhujen ohella poika kävi myös viulutunneilla.
– Kiuruvedellä oli mielenkiintoista. Siellä oli paljon sukulaistaloja ja kun niissä kuultiin, että me olemme paikkakunnalla evakkoina, kyläkutsuja alkoi tulla niin paljon, että joka toinen päivä piti ruveta käymään jossain kylässä.
Sieltä löytyi myös kalakaveri, jonka kanssa koettiin seikkailuja ja raavittiin lukemattomia iilimatoja sääristä, kun kaloja oli narrattu vedessä seisten.

Marraskuussa 1942 perhe palasi takaisin Haavikolle.
– Tuntui uskomattomalta nähdä, että kaikki rakennukset olivat ehjiä ja mitään ei oltu hävitetty.
– Aamulla heräsin merkilliseen ääneen, kun ulkoa kului kopinaa, suksien ääntä ja jotain kilinää. Sieltä tuli suomalainen sotilaspartio, joka oli löytänyt venäläisten jälkiä metsästä.
Venäläiset olivat hakeneet peltoon istuttamiaan perunoita ja menneet tyhjään naapuritaloon niitä keittämään lattialle tehdyssä nuotiossa. Suomalaiset löysivät heidät.
– Venäläiset eivät antautuneet, he olivat kaikki aseistettuja. Niinpä sotilaspartio päräytti kaikilta hengen pois. Aika hurja olo tuli, kun ensimmäisenä yönä oli tämmöinen kokemus.

Sota jatkui, elämä Haavikolla jatkui arkisissa tehtävissä.
– Huusholli vaati kovasti puita ja me olimme ryhtyneet halontekoon.
Vedenhakumatkalla venäläiskoneet tulittivat matkalaisia, mutta tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
Heinäaikana vangit auttoivat tilan töissä.
– Jotkut ystävystyivät niinkin, että pyysivät isäntäperhettä vierailemana luonaan Venäjällä, mikäli sinne vielä hengissä pääsisivät.
Pentti suoritti jatkokoulun, vapaa-aika kului kalastaen ja metsästäen ja pyytäen: oravia, lumikoita ja mäyriäkin. Rahaa piti saada.

Elämä Haavikossa päättyi lopullisesti.
– Minulla oli tilava, avara keltavanerinen leipälaatikko, varmaan armeijasta saatu. Pakkasin laatikkooni kaikki metsästys- ja kalastustarvikkeet. Päällimmäisenä oli Nenosen Jussin tekemä rippipuku.
– Kotoa lähtö oli niin traagista, etten ollut ikinä nähnyt isää niin itkun ja tuskanpurkauksen vallassa.
Evakkotie jatkui tavaroiden reunustamaa tietä pitkin Elisenvaaran kautta Parikkalaan.
– Ainakin kilometrin pituinen röykkiö huonekaluja oli jätetty, oli toppatuolia ja piironkia ja vaikka mitä sikin sokin tien varressa.

Tavarat vietiin sitten Ylistaroon, jonne Kiiskin perhekin meni aluksi jatkaen sieltä Ilmajoelle, jossa Pentti kävi ripikoulun ja sai pukea Kurkijoella tehdyn rippipuvun päällensä.
Perhe asui siellä kaksi vuotta ja muutti sitten Virroille, jossa naapuri kysyi, liikenisikö heille ylimääräistä maitoa.
– Heinosen tyttö kipaisi jo saman iltana meille sitä hakemaan. Tytön nimi oli Eira.
– Meidän katseemme kohtasivat ja asia oli minulle lyöty lukkoon. Ei ollut epäilystäkään, etteikö tämä nuori uskovainen tyttö ollut hän, jota äitinikin oli minun rinnalleni monta vuotta rukoillut.
– Tutustuimme Eiran kanssa peremmin, mutta se onkin jo toinen tarina, päättää Pentti Kiiski kirjansa.

Evakuointi

Oli 13.3.1940.
Meillä oli vain seuraavaan päivään asti aikaa valmistautua ja sitten lasten, naisten ja vanhusten tulisi jo olla matkalla junalle Alhon asemalle.
Oli surkea lähteä tupaseuroista. (Isä soitti perheelle tupaseuroihin ja pyysi menemään kotiin satuaan evakuointikäskyn, toim. huom.) Ajoimme hevoskärryillä vällyjen alla kovassa pakkasessa täyttä nelistä kaksi ja puoli kilometriä kotiin. Hevonen oli sen jälkeen hiestä märkä ja se piti kiireesti viedä kuivumaan.
Kotona meillä oli Hirvosen Helmi, Nenosen Hilta, äiti ja minä. Kaikki itkivät ja voivottivat yhteen ääneen. Ne olivat sellaiset veisut, että ikäni muistan sen.
Kerättiin vaatemytty, leipää, voita ja paistamaton lihakimpale, vilttejä, shaaleja ja muita tarvikkeita mukaan.
Sitten ajettiin täyttä vauhtia Alhon asemalle, jonne oli toistakymmentä kilometriä. Asemalle ei jääty yöksi, sillä meidän piti mennä Elisenvaaran taakse maanviljelyskoululle, joka oli täynnä evakkoja. Koetimme yöpyä siellä, mutta siitä ei tullut mitään, sillä nyyhkytystä ja itkunpuistatusta kuului kaikkialla. Jokaisella oli hermo pinnassa.
Tavarat laitettiin taas kiireesti nyyttiin ja pappa vei meidät sitten hevosella Alhosta junalle. Nyt meille tuli lähtö.
Miesväelle annettiin kaksi päivää aikaa suorittaa lähtövalmisteluja kodeissa. Jussi sai, ihme kyllä, lomaa sitä varten. Hän tuli kotiin karkuun lähtöpäivän iltana ja jäi kotiin järjestelemään mukaan lähteviä tavaroita, mitä nyt kerkesi ottamaan. Lastauspaikka oli Tutnikan tien varressa.
Pääsimme junaan Parikkalasta ja kuljimme ilmeisesti Savonlinnan kautta Kiuruvedelle. Anna-mummo oli siellä kansakoulun vahtimestarina.
Koska muutakaan paikkaa ei ollut neuvottu, minä ja äiti menimme sinne. Anna-mummon luona oli suuri suru, kun näin oli päässyt käymään. Me jäimme sinne taloksi.

Pentti Kiiski
Pentti-vaarin kertomaa -kirjasta