Piiskamestari ja kisälli

Martti Repo sai kisällin arvonimen Arvo Heinosen pitämällä Kurkijoen piiskan tekokurssilta vuonna 2000, ja samalla hän sai oikeuden opettaa piiskanvalmistusta tulevillekin sukupolville.

Arvi sai minut innostumaan piiskan teosta, Repo kertoo.
Repo tunnisti Kurkijoki-museon kokoelmissa olevan piiskan Heinosen tekemäksi. Käsityönä tehdyissä piiskoissa näkyy tekijän kädenjälki. Valmis piiska on tekijänsä taidonnäyte.

Eino Vepsä sitä kurssia touhusi, siitä se alkuun lähti. Arvi löysi vanhan piiskan ja purki sen, ja katsoi, miten se on tehty, Repo kertoo.

Ensimmäisellä kurssilla oli parisenkymmentä osallistujaa, osa tuli kauempaakin. Ypäjän hevosopistoltakin tuli kolme nuorta tyttöä opettelemaan piiskan tekoa. Arvi haki nahkaa hevosopistolta ja leikkautti nahkasuikaleet siellä valmiiksi, se oli sellasta vaaleanruskeaa tai vähän kellahtavaa, Repo kertoo.

Työ tekijäänsä opettaa

Keksin puristaa sähköliittimet nahkasuikaleiden kärkeen, se helpottaa siiman punomista. Hioin teräväreunaiset leikkurit kapeammaksi ja ne helpottavat työskentelyä. Tuolta Kurkijoki-museon varaston uumenista löytyy niitä vanhanaikaisempia työkaluja, hassunnäköisiä härveleitä, Repo kertoo.
Nahan pitää olla tukevaa ja taipuisaa, että sitä saa punottua.

Repo on kehittänyt piiskantekoon perinteisiä työkaluja kätevämmät välineet.

Ennen ne tehtiin mänttinahkasta, joka oli vaaleaa alunalla parkittua rasvanahkaa ja se oli paksumpaa, Repo kertoo.
Osa Revon valmistamista piiskoista on mennyt lahjoiksi ja osa arpajaispalkinnoiksi.

Neljännesvuosisadan aikana on syntynyt 25 piiskaa. Niitä on tilattu ja postissa on lähtenyt aika monta. Myös lyhyempivartisia ratsastajan piiskoja on kyselty, hän kertoo.
Repo ei ole opettanut piiskan tekoa, vaikka kysytty on. Suvila on hänen ensimmäinen oppilaansa.

Ei tämä loppujen lopuksi niin kauhean vaikeata ole, kunhan tietää perusasiat, mistä lähdetään liikkeelle ja miten mennään. Kun saa siiman punomisessa alun lähtemään oikein, niin se lähtee menemään ihan automaattisesti, Repo toteaa.
Kahvaosuus tehdään lopuksi tammesta tai pihlajasta ja puun pitää olla kuivaa.

Vanhoja työtapoja pitää opettaa

Taina Suvila pitää tärkeänä sitä, että käsityöperinne säilyy. Vanhoja työtapoja pitää opettaa seuraavillekin sukupolville.

Ei niitä piiskantekijöitä enää kovin montaa ole. Ajattelin, että kyllä sen taidon pitää säilyä.
Jos opin tekemään Kurkijoen piiskan, niin voi olla, että seuraavilla pitäjäjuhlilla on työnäytös, Suvila hymyilee.
Aloittelijalta meni viitisen tuntia taukoineen puolen metrin siimanpätkän punomisessa.

Alku oli haastavaa, oli tosi nahkeeta se nahan käsittely. Peukalot kipeytyivät, mutta kyllä se sitten lähti sujumaan, kun oppi tekniikan. Alku näyttää vähemmän kauniilta, mutta loppupätkä on jo paljon paremman näöistä, Suvila naurahtaa.
Punottavat nahkasoirot ovat noin 1,5 metrin mittaisia ja piiskan siimasta tulee noin 1,2 metrin mittainen. Työ aloitetaan tyvestä, nahkasuikaleet on leikattu niin, että piiska kapenee kärkeen päin mentäessä. Siiman kärkeä koristavat hapsut.

Kyllä siinä vähän aikaa saa punoa. Siihen jää koukkuun, eikä malta lopettaa. Vielä en tiedä miten siima kiinnitetään puiseen varteen, mutta ehkä sekin tässä jonakin päivänä selviää, Suvila toteaa.

TE