Sorjolaisten karhujahti
1880-luvulla Kurkijoella näyttää esiintyneen runsaasti karhuja: Isännät Lakkonen ja Taivainen Saareksesta saivat tapporahan karhusta v. 1882. Vuonna 1885 ”valitetaan, että karhuja on ilmestynyt runsaasti”. Maanviljelysopiston johtaja Lång kaatoi herraseurueineen karhun Mikrilässä vuonna 1886. Vuonna 1893 seiväspuitten hakkaaja joutui ryntäämään pakoon, kun karhu nousi pesästään hänen jalkojensa alta.
Kurkijoen tunnetuin karhunkaato tapahtui Sorjon salolla v. 1895. Kaikki sorjolaisjuuriset varmaan tietävät tämän legendaarisen tapahtuman, joka sai paljon huomiota lehdistössä. Jahdista kirjoitti ensimmäiseksi sanomalehti Nya Pressen. Kirjoitus levisi ruotsinkielisiin lehtiin ja sen suomennos moniin suomenkielisiin lehtiin. Kuvaus on niin yksityiskohtainen, että voisi ajatella itse jahtiin osallistuneen sorjolaisen (kyllä siellä kynämiehiä oli) sen kirjoittajaksi. Toisaalta: kuvaus on niin epätodellisen kepeä ja hilpeä, että todennäköisemmin se on syntynyt paikalla ollutta sorjolaista haastatelleen toimittajan värikynästä. Sillä hilpeä tuo ”Sorjo-Nallen” jahti ei kyllä ollut, ei varmaan sen enempää nallen kuin jahtimiestenkään mielestä.
Sanomalehti Wiipuri 27.6.1895: ”Karhun jahti, kerrassaan eriskummallinen, tapahtui N. Pr:n mukaan äskettäin Kurkijoen pitäjän Sorjon kylässä. Sattumalta oli talollinen Matti Soikkeli kulkiessaan t.k. 16 p:nä puolen päiwän aikana waimonsa keralla jalkaisin erään metsätorpan siwu, huomannut aiwan torpan läheisessä metsän rinteessä karhun wäijymässä läheisellä laitumella käwelewää lehmää. Lehmä ajettiin kotia, jottei Mesikämmen olisi joutunut kiusaukseen rikkoa 10:nettä käskyä wastaan. Sitten Otso lökittikin tiehensä. Mutta seuraawana, 17 päiwänä, maanantaina alettiin kylällä tuumia, että Nalle sentään sietäisi nahkaansa siitä wahingosta, minkä se, taikka joku sen heimolaisista oli tuottanut seudun karjalle edellisenä wuonna.
Tuumasta toimeen. Muutamia reippaita nuorukaisia, tarttui kirweisiin ja käsillä olewiin pyssyihin ja lujasti päätettiin antaa Osmolle pieni ojennus liijan pitkälle menneestä kärkkäydestään. Hetkisen haettua tawattiinkin karhu kilometrin päässä siitä paikasta, jossa se edellisenä päiwänä oli nähty. Ajo tapahtui tawallisten pihakoirain awulla. Mikko Tiaisen pyssystä karhu sai silloin luodin toiseen takakäpäläänsä ja lähti pötkimään pakosalle. Waan kun ei nämä hewillä heittäneet mesikämmentä rauhaan näki se parhaaksi asettua wastakynteen. Mutta silloinpa se saikin torpparin pojan Juhani Elgbacken tuliluikusta wasten näkötauluansa, waan siitäpä Nalle pahastui ja pani puolestaan Elgbacken tekemään pienen kuperkeikan sekä iski hampaansa miehen kinttuihin. Torpparinpoika Edward Haglund kiiruhti towerilleen awuksi, mutta hänen pyssynsä ei lauennut. Warmaankin olisi poikaparan asema käynyt arweluttawaksi, jolle talollinen Matti Kosonen olisi rientänyt apuun ja alkanut naputtaa kirweensä hamaralla Osmoa niskaluuhun. Mutta Mesikämmen ei ollut mielissään sellaisesta ystäwyyden osoituksesta, waan hyökkäsi Matin kimppuun ja teki sille samat tepposet, kuin äsken oli tehnyt Juhanille. Mutta Matti on itsepäinen suomalainen, eikä hellitä naputtelemistaan, waikka Nallen hampaat yhä hywäilewät hänen sääriään. Wihdoin alkoi Otsosta kumminkin tuo hywäily käydä yksitoikkoiseksi ja se jätti ahdistajansa rauhaan. Kun Antti Elgbacka wielä oli koettanut saada pyssyään laukiamaan katsottiin parhaaksi antaa Nallen wiettää tulewa yö rauhassa ja tiistaina 18 p:nä taas käydä terwehtimässä metsän kuningasta.
Tällä kertaa joutui ensiksi karhua wastaan torppari Aapraham Pölkki, jolla oli wain kirwes aseenaan ja joka sen wuoksi säästi nahkansa pakenemalla. Antti Haglund sattui sitten näkemään Nallen ja ampui sitä kohti, kumminkaan osumatta. Paukausten ärsyttämänä hyökkäsi karhu torppari Antti Kronqwistin kimppuun. Antti koko turhaan saada pyssyään syttymään. Toiset towerit kehoittiwat miestä pakoon, mutta Antti oli oikea pohjolainen, eikä ole milläänkään, kun hän ei kerkiä saada kouraansa pohjalaisen tawallista tappeluasetta, puukkoa, tarttuu hän Nallen poskipartaan kiini ja siinä mylläkässä Nalle joutui alle, waan pääsi taas pian Antin sääreen ja käsiwarteen kiini. Mutta Antti tarttui karhun harjaksiin eikä hellittänyt kouriansa, ennekuin talollinen Taawetti Björklund ja torpparinpoika Eerikki Forsbacka kirweellään ruhjoiwat Nallen pääkuoren. Meille kerrotaan Nallen painaneen liki 150 kiloa.
Ottelu ei liene ollut aiwan helppo, päättäen siitä, että Antti Kronqwistin sääri ja käsiwarret owat pahasti runnellut. Juhana Elgbacka sai yhdeksän haawaa ja Matti Kosonen kaksitoista, jotka kumminkaan eiwät liene hengen waarallisia. Karhun raatelemia miehiä on hoitanut tri E. Broms ja toiwottawasti he pian paranewat päästäkseen koittelemaan woimiaan toisen karhun kanssa, joka on nähty Elisenwaaran aseman ja Sorjon kylän wälisellä tiellä ”
Joissakin suomenkielisissä lehdissä julkaistiin lyhyempi, vähemmän hilpeä, kertomus jahdista. Siinä kerrotaan jahtiin osallistuneen 15 miestä.
Hiitolan kuuluisin karhu
Samoihin aikoihin asusteli Hiitolassakin tunnettu karhu. Asemapäällikkö Berner – joka kerran mm. ajeli veturilla Kurkijoen puolelle ravustamaan – oli seurueineen talvella 1896 ostanut karhunkierroksen salolta, läheltä Hiitolan ja Ilmeen rajaa. Kierroksessa oli emäkarhu ja neljä viikonikäistä pentua. Emä kaadettiin, pennut vangittiin. Asemapäällikkö piti yhden pennuista elättinä (Wiipurin Sanomat 18.2.1896). Tämän ”Tussen” tunsivat varmaankin useimmat tuohon aikaan Hiitolan asemalla käyneet paikkakuntalaiset.
Uutiset kertovat, että ensimmäisenä kesänään Tusse putosi neljän sylen syvyiseen kaivoon. Oli laskettava mies köyden kanssa sitä nostamaan. Pentu ei hevin suostunut kiinni otettavaksi vaan ui ympäri kaivoa karkuun, mutta pelastustyö onnistui lopulta. Hiitolan historia -teos tosin kertoo Bernerin kesystä karhunpojasta, joka hukkui kaivoon. Joka tapauksessa lehtiuutisissa (Wuoksi 27.2.1897) seuraavana vuonna kerrotaan Tussen lähteneen tutustumaan läheiseen Riikosen kauppaan. Se kiipesi talousrakennuksen katolle ja alkoi purkaa kattoa, mutta saatiin sitten houkuteltua muihin puuhiin.
Ahti Kurri
