Saisiko olla norppaa – vai kenties koiraa?

Laatokan länsirannikon luonnonresurssit ovat aina olleet poikkeuksellisen runsaat, koska saariston ja pitkien vuonomaisten lahtien ansiosta seudulla on poikkeuksellisen paljon rantaviivaa. Metsästys, kalastus ja keräily olivat toimeentulon pääasialliset lähteet vuosituhansien ajan.

Omaa tarinaansa muinaisesta pyyntikulttuurista kertovat kivikautisten asuinpaikkojen arkeologisissa kaivauksissa löytyvät eläinten luut. Ne ovat luultavimmin peräisin tuleen heitetyistä ruoantähteistä. Tavallisesti luu mätänee Suomen happamassa maaperässä nopeasti, mutta tulessa kuumentuneena se voi säilyä vuosituhansia. Pieniksi paloiksi murentuneistakin luista voidaan usein tunnistaa, mistä eläimestä ne ovat peräisin.

Maanisäkkäiden luita

Esimerkiksi Kurkijoen seudun vuosien 2013–2015 kivikauden asuinpaikkojen kaivauksissa löytyneet luut ovat pääasiassa peräisin eri maanisäkkäistä. Aineistossa on muiden muassa hirven ja majavan, mutta myös tarkemmin tunnistamattomien sorsien jäännöksiä. Lisäksi on syöty siikaa, haukea, ahventa ja kuhaa.

Melko harvinaisia ovat eräältä Tiurulan kylän asuinpaikalta löytyneet mateen luut sekä kolmelta hiitolalaiselta asuinpaikalta löytyneet koiran luut. Viimeksi mainittujen löytyminen muiden tähteiden joukosta selittyy yksinkertaisimmin sillä, että myös koiraa käytettiin kivikaudella ravinnoksi. Turkkikin on epäilemättä hyödynnetty.

Myös Kurkijoen Vätikän Kylliäisenlahti- ja Lahdenryhmä-asuinpaikkojen vuoden 2003 kaivauksissa talteen otetuista luista on tunnistettu ravinnoksi käytettyjä lajeja. Niitä ovat hylje (käytännössä siis Laatokannorppa), kuikka, hauki, ahven, siika tai muikku sekä epävarmana koira.

Norppa yleisin saaliseläin

Laatokan Karjalan ja Kannaksen yleisin saaliseläin oli nimenomaan hylje. Sitä on pyydetty paljolti rasvan eli traanin takia, mutta sillä on täytynyt olla erityisen merkittävä osa myös ruokataloudessa. Ilmeisesti se on ollut huomattava vetovoimatekijä vuosituhansien ajan houkutellen asutusta juuri Laatokan rannoille.

Norppia on pyydetty syystalvella, kun ne ovat lihavimmillaan. Tehokas menetelmä oli väijyä niitä hengitysavantojen luona.

Kalanpyynti saattoi olla suurimittakaavaista kutuaikoina ja lohikalojen noustessa jokiin. Verkoilla kalastaminen oli tuttua puuhaa jo kivikauden karjalaisille.

Hirvi oli tiettävästi sisämaa-alueiden tärkein riistaeläin läpi koko kivikauden, mutta myös esimerkiksi metsäpeuraa pyydettiin. Ravinnon lisäksi saaliista hyödynnettiin kaikki mahdollinen: nahat vaatteiksi, luut ja sarvet työkaluiksi, suonet langoiksi ja kalanruodot liimaksi.

Pyyntikuopat

Muinaisesta metsästyksestä kertovia ja edelleen maastossa erottuvia jälkiä ovat maahan aikoinaan kaivetut ansakuopat. Arkeologit nimittävät niitä pyyntikuopiksi. Sellaisia kaivettiin eläinten vakituisille kulkureiteille. Arvattavasti ansoihin toivottiin putoavan esimerkiksi peuroja.

Kurkijoen Vätikästä on kivikaudelta peräisin oleviksi arvioituja ansakuoppia löydetty viisi. Niistä suurin on nykyisin halkaisijaltaan nelisen metriä ja syvyydeltään vajaan metrin. Pienimmät ovat halkaisijaltaan 2–3 metriä ja syvyydeltään puolisen metriä.

Alun perin pyyntikuopat ovat olleet huomattavasti syvempiä ja jyrkkäreunaisia ja ne on peitetty ja naamioitu huolellisesti. Pohjalla on saattanut olla teroitettuja seipäitä.

Pienimuotoista viljelyä

Nykyisin tiedetään, että ainakin kampakeraamiseen kivikauteen kuului myös pienimuotoinen viljely. Kymenlaaksosta on löytynyt ajanjaksoon kuuluva todiste tattarin viljelystä. Toista hyvää ravintokasvia, vesipähkinää, on arveltu levitetyn vesistöstä toiseen, jotta sitä on saatu kerättyä enemmän.

Viljely ei vielä tässä vaiheessa ole ollut kovin merkittävä ravinnonlähde ja todisteet siitä ovat ainakin toistaiseksi varsin niukkoja. Kivikauden lopulla pidettiin myös karjaa.  Senkin osuus kokonaistoimeentulosta jäi todennäköisesti vielä vähäiseksi.

Keskeisiä ravinnon lähteitä olivat tietysti myös monenlaiset luonnonkasvit, marjat ja sienet. Moni raaka-aine saatiin säilöttyä esimerkiksi kuivattamalla.

Ville Laakso