Ylikapellimestari Hannu Lintu: Kansallinen kulttuurimme perusta on pitkälti karjalaista

Mittavan kansainvälisen musiikkiuran tehneen Hannu Linnun isän suku on kotoisin Salmista Laatokan pohjoisrannalta. Lintu vastaili Kurkijokelaisen kysymyksiin puhelimitse aurinkoisesta Lissabonista.

Suomi on taitavien kapellimestarien maa ja yksi tunnetuimmista ja tunnustetuimmista on Hannu Lintu. Kansallisoopperan ja -baletin ylikapellimestarina toimiva Lintu on parhaillaan myös Portugalin pääkaupungissa Lissabonissa toimivan Calouste Gulbenkianin säätiön orkesterin ja kuoron johdossa.

Lintu on johtanut Suomessa mm. Radion sinfoniaorkesteria, Lahden sinfoniaorkesteria ja Tapiola Sinfoniettaa. Radion sinfoniaorkesterin kanssa tehdyistä levytyksistä hän on saanut kansainvälisiä palkintoja.

Ulkomailla Lintu on johtanut useita orkestereita Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja Japanissa.

Isä Karjalasta, äiti Raumalta

Hannu Linnun isä joutui kymmenvuotiaana evakkomatkalle Salmin kunnasta Laatokan pohjoisrannalta. Isä teki matkan äitinsä kanssa, sillä isän isä jäi Karjalaan.

Tieto-Finlandian vastikään saanut Antti Järvi tutki voittoisassa kirjassaan Karjalaan jääneen isoisoisänsä vaiheita ja yritti saada selvyyttä siihen, miksi tämä päätti jäädä. Pitkälti hämärän peitossa ovat myös Linnun isoisän vaiheet.

– Minulla on jotakin tietoa mutta ei koko tarinaa. En tiedä, ilmestyikö hän sitten kuitenkin jossain vaiheessa. Isänäitini kuoli, kun olin ehkä neljän vanha. Hänet muistan, mutta isoisän tarina vaatisi yhä tutkimuksia, Lintu kertoo.

Linnun vanhemmat olivat erilainen, mutta hyvin yhteensopiva pari. Lintu ei tunnista itsessään niinkään karjalaisia kuin isänsä piirteitä.

– Enhän minä ole luonteeltani tyypillinen karjalainen mutta ei ollut isäkään. Raumalainen äitini oli eläväinen, sosiaalinen ja puhelias ja isä taas hyvin vetäytyvä ja mietiskelevä. He olisivat voineet olla kotoisin ihan päinvastaisista paikoista, Lintu pohtii.

Isän luontaistakin hiljaisuutta vahvensi tietenkin myös lapsuudenkodin menettäminen. Nuori poika koki myös olevansa vähän tiellä ja muiden armoilla.

Tietoa tuli sukulaisilta

Hannu Linnun isä ei siis kertonut tarinoita Karjalasta, puhui vain joskus esimerkiksi järvistä sekä yleisesti siitä, millaista Salmissa oli kesäisin.

Tietolähteenä olivatkin ennemmin isän pikkuserkut, jotka olivat tulleet yhtä aikaa evakkoina ja asettuneet Kuopion lähelle Juankoskelle. Savolaistuneet pikkuserkut olivat puheliaita ja heiltä Lintu kesäisin kuuli, millaista oli elämä Karjalassa ennen sotaa.

– Isän pikkuserkkujen lasten kanssa olen välillä yhteydessä. Yksi heistä on ottanut sukututkimuksen asiakseen ja tehnyt sukupuun. Tutkin sen tarkkaan, kun se muutama vuosi sitten tuli. Sillä alueella on oltu pitkään ja se vähän valottaa, minkälaista porukkaa siellä on ollut. Kun olen sen sukupuun nähnyt niin se minulle riittää, Lintu toteaa.

Jossain vaiheessa Linnulla kävi mielessä, että olisi mukava käydä Salmissa, mutta hänet puhuttiin nopeasti ympäri.

– Eihän siellä ole enää kuin kivi kiven päällä. Oli ehkä se ajatus käydä siinä ympäristössä, mutta eihän se ole enää se sama ympäristö. Kyllä se minua etäisesti kiinnostaa, mutta infrastruktuuri on infrastruktuuria, puu on puu ja järvi on järvi. Ei se minun identiteettiini enää vaikuta, Lintu ajattelee.

Hannu Lintu tuntee kyllä paljon ihmisiä, joilla on kytköksiä Salmiin. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä mm. Salmissa syntyneen säveltäjä Aulis Sallisen kanssa.

Karjalan asia tunnetuksi

Kansainvälisenä ihmisenä Lintu saa usein antaa haastatteluja ulkomaisille viestimille ja hän on havainnut, että Karjala kiinnostaa.

– On ensimmäinen kerta moneen vuoteen, kun puhun tästä asiasta suomalaisen kanssa, mutta sattumoisin annoin täällä Portugalissa äskettäin kaksi haastattelua ja molemmissa kysyttiin Karjalasta. Olivat ottaneet selvää asioista. Se on se, mikä suomalaisesta kulttuurista tiedetään ulkomailla, Lintu pohtii.

Mutta miten kotimaassa nuoret saataisiin kiinnostumaan Karjalasta?

– Näkisin, että on turha pystyttää toreille myyntikojuja, mutta olisi varmaan hyvä pitää huolta siitä mitä esimerkiksi koulun historiassa opetetaan. On se ajatus siitä, että Karjala on ollut osa Suomea, mitä se kulttuurillisesti meille merkitsee ja miten suuri osa kansallisesta kaanonista tulee sieltä. Kuinka paljon onkaan karjalaista kulttuuria siinä kansallisen kulttuurin perustassa, jolle itsenäisyys rakennettiin, Lintu huomauttaa.

Musiikki ja karjalaisuus

Ovatko karjalaiset sitten erityisen musikaalisia ja onko Linnun lahjakkuus karjalaista perua?

– Tämä on mutu-tuntumaa, mutta minulla on sellainen kuva, että jos olen yhtään musikaalinen niin se varmaan tulee isän puolelta, vaikka äiti oli se joka kotona lauloi. Vuonna 2000 kuollut isäni oli paljon läsnä, kun olin jo ammattimuusikko ja kävimme yhdessä konserteissa. Näin, että hänen sisällään tapahtui asioita. Meillä oli hiljainen ymmärrys: minä näin miten hän kuunteli ja tiesin, että hän tietää vaikkei puhu, Lintu muistelee.

– Eihän historiallisesti missään ole laulettu niin paljon kuin Karjalassa, koska se on ollut tapa välittää tietoa ja kansanperinnettä, hän lisää.

Kysyttäessä karjalaisiin tunnelmiin vievästä musiikista, Lintu kuulee runonlaulannan ja kalevalaisuuden annin parhaimmin Sibeliuksen Kullervo-sävelrunossa, ehkä myös orkesterisarja Lemminkäisessä.

Tuotantonsa alkupäässä Sibelius tutki karjalaista runonlaulantaa ja jos haluaa tunnistettavaa karjalaisuutta, niin se on ihan varmasti varhaista Sibeliusta, Lintu vakuuttaa.

Mitä uralla seuraavaksi?

Lintu ei pohdi tulevaisuuttaan liian pitkälle, sillä asiat eivät koskaan tahdo mennä niin kuin niitä suunnittelee.

– Menee vain aikaa pohtimalla ehkä väärää asiaa. Määrätietoinen pitää olla, täytyy olla henkisiä päämääriä ja pitää aina yrittää tehdä asioita paremmin. Nuorille uneksiminen on toki sallittu, mutta asiat sitten tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, maestro päättää.

Olli-Pekka Lukka