Muisteloita jatkosodan ajalta: Vierailu saksalaisessa varuskunnassa

16.7.2021 ilmestyvässä Kurkijokelaisessa teemana on jatkosota. 90-vuotias, nykyisin Helsingissä asuva Mauri Tattari muistelee, millaista oli paluu Hiitolan Veijalan kylään vuonna 1942 ja millaista elämä siellä oli.
Mielenkiintoista ovat hänen yhteytensä saksalaiseen rykmenttiin.
Kirjoituksessaan hän muistelee tätä historiallista aikaa.

Kun jatkosota alkoi 25.6.1941, olin 10-vuotias pojan nassikka, neljän veljeksen veljessarjasta toiseksi vanhin. Perheemme asutti ns. pika-asutustilaa Eteläpohjanmaalla Ylihärmän pitäjässä. Isäämme ei ollut vielä kutsuttu sotaan ikänsä perusteella (s. 1907).

Paluuta alettiin suunnitella kotikonnulle Hiitolan Veijalaan heti, kun alkoi näyttää, että Karjala saataisiin vielä vallattua takaisin. Paluuintoa ruokki tieto, että lähes kaikki kotimme rakennukset olivat jääneet ehjiksi.
Kevättalvella 1942 alettiin pakata innokkaasti ja lähtö Ylihärmästä oli aikamoinen revohka. Meillä oli karjaa mm. kaksi työhevosta, lypsylehmiä, joten mukaan oli otettava kirjava kotieläinkatras.
Vanhukset ja lapset pääsivät matkustamaan tavallisessa henkilövaunussa, joka oli tupaten täynnä ”paluumuuttajia”! Mieleeni on jäänyt eräs ukkeli, joka hiippaili vaunun käytävällä edestakaisin ja otti välillä taskustaan ruskean lasipullon, josta kulautti suuhunsa aimo annoksen. Joku kysäisi, että mitä pullo sisälsi? Hän sanoi sen olevan ”halvausvettä”! Ilmeisesti nesteellä olikin toivottu vaikutus, sillä hänen puheliaisuutensa sai lisävirikettä ja hän alkoi liikkua ”elegantisti horjahdellen”.

Monien kommellusten jälkeen tultiin Kopsalan pysäkille toukokuun toisella viikolla. Tavaroiden purkamisessa junan tavaravaunuista oli omat ongelmansa. Onneksi kärryihin saatiin tärkeimmät. Sitten lähdettiin kahden hevosajoneuvon karavaanina kotia kohti.
Asilanjoen ylittävä maantiesilta oli vihollisen räjäyttämä. Pioneerien tekemää tilapäissiltaa pitkin päästiin joen yli. Rantalaisen mäkeen tultaessa, erkani maantiestä Veijalan kylätie. Sitä ei jostain syystä suositeltu, vaan mentiin maantietä pitkin. Ilmeisesti pelättiin ”Puskaryssiä, eli Pensasneukkuja”. Siinä samassa tienhaarassa oli syvä maantien oja, josta levisi ympäristöön todella etova löyhkä. Siinä ojan pohjalla makasi kolme kaatunutta ryssän sotilasta raatokärpästen ja niiden toukkien temmeltävinä. Ilma oli lämmin ja aurinko paistoi täydeltä terältään.
Lähestyessämme muuttovankkuriemme kanssa kotitienhaaraamme, vanhin veljeni Eero ohjasti ensimmäisenä ”Sälli”-nimistä ruunaamme, joka oli evakkoon lähdettäessä v. 1940 3,5-vuotias.
Eero sanoi: ”Katsotaan osaako Sälli ilman ohjastusta kääntyä kotitielle” ja jätti ohjakset vapaalle. Ensin ruuna hidasti matkantekoa ja pysähtyi Kiurun Jussin tienhaaran kohdalle. Meidän tienhaaramme oli seuraava, 50-60-metrin päässä. Kyllä hevosella muisti pelasi. Vaikka maisemat olivat jonkin verran muuttuneet sotatoimien aikana, osasi se kääntyä kotitielle ilman ohjastusta!
Kotiin päästyämme, ensitoteamus oli, että siivotonta väkeä siellä on asustanut. ”Sulania”, ruokakomeroamme, oli käytetty ulkohuussina, vaikka toimiva ulkokäymälä oli 100-metrin päässä.

Valvontaviranomaiset kävivät varoittelemassa liikkumisesta ympäristössä miinavaaran ja muun sotaromun takia.
Intensiivisen aherruksen jälkeen elämä alkoi asettua uomiinsa, vaikka sodan kumu kuului vielä selvästi ja Hiitolan asemaa pommitettiin lähes päivittäin. Hiitola ja Elisenvaara olivat tärkeitä risteysasemia.
Yllätykseksemme isämme kutsuttiin sotahommiin syksyllä 1942, vaikka oli sotilaaksi jo vanha mies. Tilalle määrättiin apumieheksi sotavanki, Aleksi, joka puhui sujuvasti suomea ja saksaa. Hän oli varsin sivistynyt, ollut ennen sotaa mm. Leningradin yliopiston lehtori.

Samoihin aikoihin tuli Laatokan rannalle Suokkalaan saksalainen rannikkotykistörykmentti. Siellä oli sotakalustoa runsaasti, mm. 6-tuuman kauaskantoinen tykkipatteristo, 3 kpl italialaisia moottoritorpedoveneitä, 2 kpl ponttoonialuksia ja muutakin roinaa tuhottomasti.
Meiltä kotoa oli matkaa ko. varuskuntaan 16 km. Saksalaisia sotilaita alkoi pian liikkua sivuvaunullisine moottoripyörineen kylissä etsimässä suomalaistyttäriä seurustelukumppaneiksi. He järjestivät viikonloppuisin ”iloisia kemuja” varuskunnassaan! Seurustelusuhteiden onnistumisprosentti olikin mainio ainakin meidän kylässämme.
Toinen saksalaisporukka kierteli talosta taloon. Olisivat halunneet ostaa voita. Kaikkea muuta särvintä heillä kuulemma oli, kahviakin, mutta voi puuttui. Muutamien suurempien talojen emännät kokoontuivat meillä ja päättivät, että ruvetaan yhdessä keräämään voita ohi kansanhuollon pakkoluovutusmääräysten. Tällaista ”mustanpörssin” voita kertyikin 2-3 kg viikossa. Saksalaisilla oli suomen markkoja runsaasti ja he maksoivat voikilosta 1000 mk, kun normaali mustanpörssin hinta oli 400 mk/kg.
Suokkalan saksalaisvaruskunnan kuriiriauto kulki kahdesti päivässä, kuljettaen postia ja muuta tarpeellista. Siinä oli aina kaksi sotilasta, toinen suomea puhuva. Menimme vanhemman veljeni kanssa maantien odottamaan autoa. Pysäytimme auton ja pyysimme heitä tiedustelemaan, onko varuskunnassa vielä vointarvetta? Jos on, me olemme tässä huomenaamulla odottamassa muutaman voikilon kanssa.

Sattuipa kerran, että kuriiriautoa odotellessa voipakettien kanssa, oli autossa mukana korkea-arvoisempi viskaali, joka tulkin avulla tiedusteli, olisiko minulla kiinnostusta vierailla heidän varuskunnassaan? Sanoin, että mielihyvin, vaikka huomen aamuna!
Seuraavana aamuna, äitini vastusteluista huolimatta pääsin tutustumiskäynnille varuskuntaan. Se oli korkealla piikkilanka-aidalla ympäröity Laatokan rannassa oleva alue, pääportilla vartiosotilas. Sotakoirat kiertelivät aitauksen reunaa kaiken aikaa!
Portilla aikani norkoiltuani, tuli suomalainen mies saksalaisessa asepuvussa minua noutamaan. Ensin mentiin ruokalaan nauttimaan lounasta, jonka jälkeen katseltiin paikkoja. Huomasin 3 kpl raskasta pitkäputkista tykkiä naamioituna ja osittain maahan kaivettuna. Rannassa oli ankkurissa yksi moottoritorpedovene. Ponttonialuksia ei näkynyt.
Olihan se vierailu koulupojan mielestä aikamoinen elämys! Poislähtiessä tulkki vielä kysyi, olisiko minulla vielä jokin toivomus? Sanoin, että teillä täällä on kuulemma kahviakin, olisi kiva viedä kotiin äidille ja mummolle kahvituomiset. Hän pyysi odottamaan ja saapui hetken päästä puolen kilon pullean kangaspussin ja puolen litran peltipurkin kanssa ja ojensi ne minulle. Hän sanoi, että pussissa on raakakahvipapuja ja purkissa hunajaa! Kiittelin häntä tästä erityispalvelusta.
Jäin portille odottamaan kuriiriautoa. Huomasin, että lähimpänä porttia, 20 metrin päässä olevan tykin putki liikkui. Samalla kuului teräviä komentoääniä, eikä putken päässä ollut suojakuppia. Portin vartija hätisteli minua kauemmas portista. Siinä samassa tykki jysähti. Pamaus sai aikaan valtavan paineaallon, tuntui, kuin ilma olisi hetkeksi loppunut!
Sitten lähdettiin aika vikkelästi kohti Veijalaa. Istuin kuskin ja tulkkisotilaan takana ja ihmettelin, miten auton moottorin ääni kuulostaa niin hiljaiselta ja erikoiselta aikaisempaan verrattuna, enkä sotilaiden puheesta saanut mitään tolkkua! Tunsin hien valuvan pitkin oikeaa poskea. Poskea pyyhkäistessä huomasin ”hien” olevankin verta. Vasemmasta korvasta ei onneksi tullut. Tykin aiheuttama paineaalto oli ilmeisesti vahingoittanut korvien tärykalvoja.

Tullessani kotiin, äiti oli järkyttynyt tapauksesta. Järkytys muuttui äkkiä hämmästykseksi, kun annoin hänelle tuliaiset. ”Herrajestas täähä on kahvii”, sanoi kangaspussin avattuaan! Kahvi oli siihen aikaan perin harvinainen siviilieläjän stimulantti.
Sodan jatkuessa kahvi loppui kaupoista säännöstelystä huolimatta. Tilalle tuli kahvin korviketta, jossa kahvia oli vain nimeksi. Sekin loppui. Sitten seurasi kahvin vastike, jossa ei ollut kahvia nimeksikään!
Meillä oli kahvinpaahtolaite ”rännäli”, kuten silloin lähes jokaisessa taloudessa. Äkkiä vaan tuli hellaan ja paahtamaan. Paahdossa muodostuu ympäristöön leviävä voimakas kahvin tuoksu. Huomasimme, että ei Veijalan alakyläläisiltä ollut kahvin tuoksu unohtunut. Meille alkoi kertyä naisväkeä ihmettelemään, onko tuoksu todella peräisin aidosta kahvista?
Kyllä sitten porukallekin kahvit keitettiin. Mistä kahvi oli peräisin, siitä vaiettiin visusti.

Syyskesällä 1943 meidät yllätti ikävä asia, sillä Aleksi vietiin pois. Jossain tarvittiin kuulemma saksaa ja suomea taitavaa tulkkia. Saksan sotaonni alkoi olla kulminaatiopisteessä. Meille sotilashallinto lupasi lähettää kaksi vapaaehtoista helsinkiläistä työvelvollista.
Tulikin kaksi vähän päälle 20-vuotiasta naista, joista vanhempi oli sotaleski! Heillä ei ollut maalaistalon elämästä minkäänlaista aikaisempaa kokemusta. Huomattiin pian, että heistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Äitini kävi ilmoittamassa, että nämä itsensä enemmän turisteiksi kuin työvelvollisiksi kokeneet ”heittiöt” saisi pikimmiten toimittaa takaisin pääkaupunkimme herrojen iloksi!
Tämän episodin jälkeen saatiin heinän korjaajiksi kolme rivakkaa suomalaista sotilasta jostain varuskunnasta. se olikin potentiaalinen ”pläjäys” työvoimaan!
Myöhäissyksyllä loppuivat saksalaisten voitrogaukset kokonaan. Kuriiriauto liikkui entiseen malliin, mutta ei enää pysähtynyt tienhaaramme kohdalla.

Isämme sai kevättalvella 1944 viikon loman. Hän otaksui näkemänsä ja kuulemansa perusteella, että ryssä saattaa ruveta rynnimään kesän korvalla ja että saattaa uusi lähtö kotoa.
Perunat kannattaa hänen arvelunsa mukaan istuttaa ja viljat kylvää, mikäli se vain on työvoiman puutteen takia mahdollista.
Hän kirjoitti joskus touko-kesäkuun vaihteessa ”sieltä jostakin”, että jäljelle edellisestä muuttohötäkästä jääneet laudoista tehdyt muuttolaatikot kannattaa nyt tarkastaa ja tehdä uusia.
Rytinä alkoi kesäkuussa. Hiitolan asemaa pommitettiin lähes päivittäin. Perunat ja viljaakin saatiin kylvettyä. Suomalais-saksalaiset lentokoneet kävivät ilmataisteluita ryssän lentolaivueiden kanssa, jne. Ryssä pudotteli desantteja metsiin. Metsissä vilisi desantteja ja suomalaisia ”käpykaartilaisia”! Käpykaartilaisiksi sanottiin rintamalta karanneita sotilaita.

Vanhemmalla veljelläni oli katiska metsälammessa (”Raukiilamp”), jota kävimme aamutuimaan vuorotellen kokemassa. Lammessa oli runsaasti kalaa, erityisesti isoja tummakylkisiä ahvenia. Kun menin eräänä aamuna pyydystä kokemaan, huomasin, että rannassa kasvavan pajun oksa oli katkaistu ja siihen tehdyssä halkeamassa oli 10-markan seteli ja paperinpala. Palaan oli punaisella värikynällä kirjoitettu: ”Otin kalat pyydyksestä tässä maksu 10 mk”.
Vein viestin suojajoukkojen pomolle. Hän lähetti etsintäpartion alueelle. Muutaman päivän kuluttua saatiin desantti pidätetyksi. Selvittämättä jäi, oliko kyseessä sama veijari, joka kalani vei.
Tällainen meno aiheutti lisähuolta ja pelkoa, etenkin, kun kylän miesväki oli sodassa!
Elokuun loppupuolella isämme sai viikon viljankorjuuloman. Kotimatka kesti yli kolme vuorokautta Syvärin takaa Lotinanpellon alueelta. Eihän vajaassa parissa päivässä olisi paljoakaan ehtinyt ruista korjata, joten hän meni asemalle anomaan sotilashallinnolta lisälomaa. Hän saikin peräti viisi vuorokautta lisää. Viljan korjuu katsottiin ilmeisesti tärkeäksi, sillä viljan toimitukset Saksasta olivat merkittävästi supistuneet jo silloin!
Syyskuun puolivälissä alkoi minun evakkomatkani Kopsalan pysäkiltä. Rautatievaunu oli 4-akselinen tavara-avovaunu, jonka toinen pää oli peitetty pressukatoksella. Vaunun lastina oli mullikoita ja lampaita rehuineen ja juomineen. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi eläinten hoitajaksi. Kaverinani oli minua kaksi vuotta vanhempi Aarne Lasonen. Muu perhe jäi vielä kotiin.

Tallainen oli minun tarinani jatkosodan ajalta. Miten elämä jatkui, se onkin toinen juttu.

Artikkelikuva: Laatokalla Lahdenpohjassa pidettiin elokuussa 1942 saksalaisen laivasto-osaston (Einsatzstab Fähre Ost) tarkastus tai paraati. SA-kuva