Anna-Leena Hietaoja: Hiitolaisilla sukujuurilla erityisasema

Kankaanpäässä asuva opettaja Anna-Leena Hietaoja pohdiskelee juuriaan ja karjalaisuuttaan sekä miten kertoa siitä omille lapsilleen.
Hietaoja itse on kasvanut karjalaiseen toimintaan aktiivisten vanhempien ja isovanhempien myötä.
Vaikka mieltääkin itsensä enemmän satakuntalaiseksi, niin karjalaisuus on osa identiteettiä ja sitä hän haluaa välittää myös lapsilleen.
– Lasteni sukujuuret juontavat Kankaanpäähän, Poriin, Luvialle, Nakkilaan ja Hiitolaan. Koen että hiitolaisilla sukujuurilla on erityisasema sukupuun eri haarojen joukossa, sillä tuffani ja hänen vanhempansa joutuivat jättämään kotiseutunsa vasten tahtoaan, ja koti jäi rajan toiselle puolelle.

Äitini isä Matti Ahokas syntyi 1938 Mustolan kylässä, Sopella. Hänen isänsä Eino Ahokkaan hiitolaisia sukujuuria on onnistuttu selvittämään 1600-luvulle asti. Tuffani Matin äiti oli Ester Huuhka Haukkavaarasta.
Matti oli vain puolitoistavuotias, kun perhe joutui lähtemään kodistaan talvisotaa pakoon. Evakossa oltiin Kankaanpäässä ja sitten toisella puolella Suomea Outokummussa, kunnes perhe pääsi muuttamaan takaisin kotitaloonsa Hiitolaan vuonna 1942. Koti oli pystyssä, mutta pahoin sotkettuna, joten työtä riitti kunnostamisessa.
Seuraava evakkomatka suuntautui ruotsinkieliselle Pohjanmaalle, jossa perhe asui noin vuoden. Olen aina ihastellut sitä, kuinka paljon tuffa ehti oppia ruotsia Pohjanmaan vuoden aikana, ja kuinka paljon hän vieläkin muistaa noista ajoista, vaikka hän oli silloin vasta pikkupoika.
Pohjanmaan vuoden jälkeen perhe asettui asumaan Nakkilaan, Porin kupeeseen, jossa tuffani varttui. Sieltä löytyi sittemmin myös vaimo rinnalle, Helena o.s. Leppälä Punapakasta. 1960-luvun alussa Helena ja Matti sekä Matin vanhemmat Esteri ja Eino muuttivat Poriin, Pinomäkeen, jossa äitini Leena Ahokas ja enoni Tapani Ahokas ovat kasvaneet. Isäni Tarmo Peltomaa on Luvialta.
Lasteni sukujuuret juontavat siis Kankaanpäähän, Poriin, Luvialle, Nakkilaan ja Hiitolaan. Koen että hiitolaisilla sukujuurilla on erityisasema sukupuun eri haarojen joukossa, sillä tuffani ja hänen vanhempansa joutuivat jättämään kotiseutunsa vasten tahtoaan, ja koti jäi rajan toiselle puolelle.
En ole vielä päässyt käymään Hiitolassa. Äitini ja tuffani ovat käyneet siellä muutaman kerran, ja veljeni Juho Peltomaa oli kerran mukana. Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että kannattaa toteuttaa unelmat heti, kun siihen on mahdollisuus, eikä odottaa sopivampaa hetkeä. Voi olla, että joudutaan odottamaan vielä pitkään, ennen kuin matkustaminen on turvallista. Toivottavasti lapsemmekin innostuvat jonain päivänä lähtemään mukaan reissuun.

Hiitolainen yhdistystoiminta suvun perintönä

Hiitolainen yhdistystoiminta on siirtynyt eteenpäin ikään kuin suvun perintönä. Äitini Leena Ahokas on ollut aktiivisesti mukana Hiitolan pitäjäseurassa ja naistoimikunnassa, ja isäni Tarmo Peltomaa on ollut seuran vakituinen muusikko ja säestäjä.
Äitini vanhemmat Helena ja Matti Ahokas ovat olleet innokkaita kävijöitä pitäjäseuran tapahtumissa ja tarinailloissa. Tapahtumien peruuntuminen koronan takia on ollut erityisesti heille kurja juttu.
Jokakesäiset Hiitola-juhlat ovat kuuluneet elämääni pikkutytöstä saakka. Olen laulanut Evakot-lauluryhmässä, auttanut äitiä piirakoiden leipomisessa, tarjoillut kahvia, pitänyt nuoren hiitolaisen puhetta ja juontanut juhlia. Toissa kesänä äitiyslomalaisena olin ensimmäistä kertaa ihan vain vieraana juhlissa, mikä olikin virkistävää.
Juhlissa huipentuu hiitolaisen porukan yhteenkuuluvuuden tunne, olemme ikään kuin yhtä suurta perhettä ja joka puolella kuuluu iloista puheensorinaa karjalan murteella.
Kuulun tällä hetkellä Hiitola-säätiön hallintoneuvostoon, joka kokoontuu kerran vuodessa. Se on sopiva määrä näin pikkulapsiarjen ja työssäkäynnin keskellä. Aiemmin olen kuulunut Hiitola-säätiön hallitukseen, ja toki minä ja tytöt olemme jäseniä Hiitolan pitäjäseurassa.

Virpominen on kevään kohokohta

Karjalaisista perinteistä virpominen on perheessämme tärkein. Viiville palmusunnuntain virpomiskierros kasvomaalauksineen ja makeine palkkoineen on kevään kohokohta. Viivi rakastaa askartelua, joten hän nauttii suunnattomasti pajunoksien koristelusta. Karjalaisen perinteen mukaan meillä ei pukeuduta noidiksi, sen sijaan Viivi on usein ollut pupu tai kissa.
Pääsiäisen erilaiset perinteet ovat minusta tavattoman mielenkiintoisia, kun eri alueiden perinteet kohtaavat ja sekoittuvat. Ystäväperheissämme on erilaisia perinteitä, ja niitä on hauska vertailla.
Meillä on ollut tapana käydä virpomassa vain lähisuvun luona. Viime vuonna Viivi kävi “etävirpomassa” isomummun ja isotuffan parvekkeen alla. Toivottavasti pääsemme tänä vuonna virpomaan isoisovanhemmat ja muut sukulaiset ihan perinteisesti. Tänä vuonna Aavakin osaa varmasti jo nauttia pukeutumisesta ja odottaa karkkien keräämistä.
Viivin syntymän jälkeen tuli tutuksi rotinaperinne. Tytöt ovat saaneet rotinalahjoiksi mm. kauniit hiitolaiset villasukat ja virkatut enkelit. Aavan syntymän aikaan rotinalahjoihin kuului myös Kiurun pajan ihana pieni Hiitola-sormus. On hieno ele muistaa vauvaa hiitolaisilla rotinoilla. Näin uusi tulokas ikään kuin toivotetaan tervetulleeksi hiitolaiseen yhteisöön.

Karjalainen ja satakuntalainen identiteetti sulassa sovussa

Kun minulta kysytään, koenko olevani enemmän satakuntalainen vai karjalainen, minun on pakko vastata satakuntalainen.
Karjalaisuus on kuitenkin osa identiteettiäni. Karjalaisuus näkyy minussa yhteenkuuluvuutena karjalaiseen yhteisöön sekä kiinnostuksena ja arvostuksena tuffani suvun historiaa kohtaan. Sukuni historia on osaltaan muovannut minusta sellaisen kuin olen nyt.
Valitettavasti murreosaamiseni rajoittuu lähinnä “mie ja sie” -asteelle. Ymmärrän kyllä (suurimmaksi osaksi) mutta en itse osaa puhua karjalaista murretta.
Porissa kasvaneena Porin murre kuuluu edelleen puheessani. Kymmenen Kankaanpäässä vietetyn vuoden jälkeen olen myös huomannut Kankaanpään murteen tarttuneen. Olen aika sopeutuvainen, porilaisten kanssa puhun Porin murretta ja kankaanpääläisten kanssa jotain enemmän Kankaanpään murretta muistuttavaa (tai en ainakaan niin vahvasti Porin murretta).
Minusta on aivan huikeaa, että monet karjalaiset – tuffani mukaan lukien – ovat onnistuneet säilyttämään oman murteensa uusissa kotipaikoissaan vuosikymmenten ajan. Minusta on myös hauskaa kuunnella karjalaista puheenpartta erityisesti Hiitola-juhlilla. Se kuulostaa ihanalla tavalla kotoisalta.

Sukupolvien silmukat

Käsityötaito ja käsillä tekemisen arvostus on kulkenut suvussamme vuosikymmenten ajan. Äitini ja mummoni opettivat minut neulomaan, ja innostuin neulomisesta toden teolla alakouluikäisenä. Välillä aika on kortilla enkä ehdi tehdä käsitöitä kovinkaan paljon, ja onneksi äiti ja mummo ovat pitäneet huolen, että lapsilla on aina sopivia villahousuja ja -takkeja, sukkia ja lapasia ja kaikkea muuta tarpeellista. Äitini neuloo paljon ja taikoo langasta ihania vaatteita ja asusteita.
Pari vuotta sitten innostuin uudelleen ompelusta, ja nautin siitä kun saan tehdä lapsille kauniita ja käytännöllisiä vaatteita, joista he pitävät. Rippilahjaksi saamani saumuri on siis päässyt uudelleen ahkeraan käyttöön vuosien jälkeen.
Ilokseni olen huomannut, että esikoisemme Viivikin on kiinnostunut käsitöistä. Hän on harjoitellut virkkausta, neulomista ja ompelua. Käsitöiden pariin innostetaan monelta suunnalta. Viivillä on oma keskeneräinen käsityö Leena-mamman luona sekä Helena-isomummon ja Matti-isotuffan luona. Ei ainakaan ehdi tulla tylsää hetkeä!
Sain äidiltä joitakin vuosia sitten Sukupolvien silmukat -kirjan. Se on yksi kirjahyllyni aarteista. Silloin tällöin otan sen esille ja ihastelen upeita kirjoneulekuvioita ja luen tarinoita ja historiaa neulemallien takana. Kirjan tekijät ovat tehneet suuren työn tutkiessaan arkistoja ja soveltaessaan neulemalleja tämän päivän langoille ja puikoille. Samaan aikaan ihmettelen, miten ohuita lankoja ennen on käytetty. Entisajan naiset ovat tehneet upeita, uniikkeja käsitöitä, vaikka työtä on varmasti joka tuvassa riittänyt.
Hiitola-juhlilla suuntaan yleensä ensimmäisenä Hiitolaisen kästyökorin näyttelypöydän ääreen. Yksi kirjan tekijöistä, Pia Ketola, sekä Pirjo Kopra kattavat pöydän täyteen toinen toistaan kauniimpia perinnekäsitöitä. Erityisen kiinnostavaa on nähdä, mitä projekteja Pialla on mukanaan, sillä silloin pääsee näkemään käytännössä erilaisia perinnetekniikoita. Ne ovat minusta todella kiehtovia, vaikka olenkin laiska kokeilemaan uusia tekniikoita käytännössä. Pitäydyn mieluiten tutuissa ja turvallisissa neulepuikoissa ja opettelen pikkuhiljaa uusia ompeluniksejä.

Piiraat kuuluvat juhlaan

Rakastan karjalanpiirakoita! Niitä aitoja, oikeita itse leivottuja. Valitettavasti kovin harvoin on aikaa niitä leipoa. Viimeksi leivoimme piiraita Aavan ristiäisiin tarjottaviksi, ja tärkeinä juhlapäivinä piiraat kuuluvat ehdottomasti juhlapöytään.
Äitini on oikea piirakkamestari, hän tekee kauneimmat ja maistuvimmat piiraat. Minä kun teen niin harvoin itse piiraita, tuskailen aina sen kanssa että en opi rypyttämään yhtä kauniisti kuin äiti.
Ostan usein kaupasta valmiita karjalanpiirakoita, hyviä ovat nekin vaikka eivät vedäkään vertoja itse leivotuille. Ajattelen kuitenkin, että ne ovat vähän eri asia eivätkä ne kilpaile keskenään samassa sarjassa.
Itse en ole kovin innokas ruoanlaittaja tai leipuri, mutta lapset haluaisivat usein leipoa. Lähinnä Viivin mieliksi leivomme välillä vapaapäivinä jotain helppoa, kuten suklaakakkua hänen omalla reseptillään. Ennen joulua Viivi kyseli lähes päivittäin, eikö voitaisi leipoa pipareita, ja useaan kertaan niitä leivottiinkin. Erityisen mieleenpainuva oli eräs hetki, kun Viivi teki Suomi-muotilla pipareita. Yksi Suomi-pipari katkesi keskeltä kahtia, ja siihen liittyvä keskustelu alkoi suurin piirtein näin:
Äiti:               “Hei tältä Suomelta puuttuu pää!”
Viivi:             “Joo, öö… Mikä se oli se iso maa Suomen vieressä?”
Äiti:               “Venäjä.”
Viivi:             “Joo Venäjä! Se varasti sen! Niin kuin se varasti sen isotuffan kotipaikan.”
Tällaiset spontaanit hetket tarjoavat hienoja tilaisuuksia jutella historiasta lasten kanssa. Toki tuntuu välillä haastavalta kertoa lapselle asioista, joita hän ei vielä voi kovin hyvin ymmärtää, mutta haaste on otettava vastaan ja on yritettävä kertoa asioista lapsen kehitystasoon sopivalla tavalla. Ymmärrys ja sitä myötä toivottavasti myös kiinnostus suvun historiaa kohtaan kasvaa pikkuhiljaa lapsen kasvaessa.