Laatokka – Heinäsenmaan asukkaat
Kirjoitus löytyi Iida Maria Kilpiön (o.s. Pitkänen) jäämistöstä. Iida oli syntynyt 9.5.1894 Sortavalassa ja kuoli 29.9.1972 Jyväskylässä.
Löytäjät Iiris ja Hokki Tallberg lähettivät tämän elävän kirjoituksen toimitukseen ja Kurkijoki-museolle. Seuraavassa lehdessä ilmestyy jatko-osa.
Miten mukavalta tuntuukaan tuo sana sen korvaan, joka on siellä syntynyt, sen rannoilla kasvanut ja parhaat miehuusvuotensa sen aalloilla liikkunut. Se nimi tuo mieleen kesäisiä siintäviä selkiä, kapeita salmia jylhien kallioiden välissä, tai vehreitä heinikkolahtia lainehtivien viljapeltojen alla.
Mutta se tuo myöskin mieleen syysmyrskyssä raivoavan rannattoman ulapan, jonka vaahtopääaallot kurottautuvat korkealle purtesi keulan yläpuolella, uhaten niellä sen kuin leijona hyttysen. Silloin Laatokka oli saaliinhimoinen peto, joka tahtoi murskata kaiken mitä eteen sattui. Ja joskus sattuikin, että se sai kalleimman uhrin mitä elämä antaa voi: Ihmisen, jopa useampiakin yhdellä kertaa.
Eräs tällainen, traaginen tapaus sattui lähes puolivuosisataa sitten, jolloin Ville Kukon venekunta ei palannut koskaan.
Viime vuosisadan (1800-luvun, toim. huom.) loppupuolella muutti pyhäjärveläinen kalastaja Simo Martinpoika Kukko nuoren vaimonsa, Marian, kanssa Heinäsenmaahan ollakseen aivan paikan päällä, siellä missä Laatokan parhaat kalavedet sijaitsivat.
Heinäsenmaa, eli ”Heinsemä”, kuten paikkakuntalaiset nimittivät, sijaitsi Laatokan länsirannikolla noin 10 km rantasaaristosta itään. Saariryhmään kuului kolme saarta: Heinsemä, Makari ja Kukri, joita eroitti toisistaan vain kapeat salmet.
Suurimman saaren, Heinsemän, keskikohdalla pisti idästä käsin syvä lahti, joka antoi hyvän satamapaikan kalastajille ja yleensä mereltä tulijalle. Lahtea nimitettiin ”Luostarin lahdeksi”. Siihen aikaan jolloin Valamon luostari omisti nämäkin saaret, sijaitsi tämän lahden pohjukassa asuinrakennukset sekä pieni kirkko tai tsasouna.
Simo Kukon muuttaessa saareen sen omisti Tervun hovi, jolta hän vuokrasi asumusoikeuden. Myöhemmin hovin, kuten saarten, omistus siirtyi Kurkijoen kunnalle. Samoille raunioille rakensi Simo tupansa, jota myöhemmin jatkoi ja suurensi vähän joka suuntaan.
Vaikka näillä saarilla ei muuta asutusta ollutkaan, ei Simon elämä käynyt yksitoikkoiseksi: perhe kasvoi ja kalastajia tuli entiseltä kotiseudulta, sekä vastapäiseltä mantereen rannikolta. Varsinkin syyskalastuksen aikaan asui Kukon avarassa pirtissä useita venekuntia.
Kaikesta huolimatta talossa vallitsi rattoisa ja kodikas tunnelma, sillä Simo ei kärsinyt mitään tuhmuuksia, ei rumia juttuja ja vielä vähemmän kiroilemista. Ellei joku alistunut talon komentoon, sai muuttaa minne halusi. Simo sanottiin kuuluvan johonkin vanhaan uskonlahkoon, samoin hänen vaimonsa. Auktoriteettia lisäsi isännän kookas ja jyhkeä olemus, jota lisäsi vanhempana harmahtavaksi käynyt komea täysparta. Myös talon emäntä, Maria, oli komeimpia naisia ja emäntänä toimelias ja aikaan saapa.
Ajan kuluessa lapset varttuivat aikuisiksi. Luonnollinen seuraus oli, että vanhimmat tyttäret menivät kalastajapoikien kanssa naimisiin. Vanhin tytär, Elina, meni naimisiin kalksalolaisen kalastajan, Juho Ovaskan kanssa ja seuraava tytär vietiin miniäksi Sortavalan Pulliin.
Vanhin poika, Vilho eli Ville, haki vaimonsa vanhempiensa entisiltä asuinsijoilta. Kukon Villen ja Marija Grigorjeffin häät vietettiin 21.5.1911.
Elämä Heinäsenmaan Kukossa saavutti niihin aikoihin isot mittasuhteet. Simo itse oli jo vanhentunut syyskalastukseen kelpaamattomaksi ukoksi, mutta hänen kunnioitusta herättävä persoonansa nähtiin vielä ohjaamassa ja neuvomassa nuorempia.
Nuori isäntä, Ville, otti yhä enemmän hoitaakseen kalastuspuolen sisariensa ja apumiehen kanssa, niin pyynnin kuin saaliin myynninkin. Suurella kunnioituksella ihmiset katselivat Kukon Villen saapumista suurella kalastusveneellään, milloin Käkisalmen, Kurkijoen, Lahdenpohjan tai Sortavalan satamaan.
Koko Laatokan länsirannikko tiesi ja tunsi Villen purjehdustaidon ja monet ankarat seikkailut merellä, Vilpitöntä ihailua herätti mantereen asukkaissa itse mieskin: kohtalaisen roteva vartaloltaan, tuuhea, hiukan meren aaltoja muistuttava tummanruskea tukka, veden ja auringon tumiksi paahtamat pyöreähköt kasvot, joista loisti pari tummansinisiä silmiä, enemmän lempeän haaveellisena kuin pistävän terävinä. Siinä mies, joka oli kasvanut ja karaistunut Laatokan sylissä!
