Umpeenkasvaneet tiet

Äitini vanhempien koti, minulle ”Räihävaaran ukon ja mummon koti”, tuli myös minulle, pikkupojalle, läheiseksi jatkosodan vuosina. Matkustimme sinne äitini kanssa aina kun oli mahdollista.
Enoni Ilmari Poutanen, Kurkijoen Räihävaaran kylästä, pääsi matkustusrajoitusten helpotuttua vierailemaan lapsuuden kodissaan vielä Neuvostoliiton aikana. Mukana oli lapsuudenystävä, sukulaismies hänkin. Enoni kertoi matkasta minulle seikkaperäisesti, yhtaikaa sekä järkyttyneenä mutta myös helpottuneena.
Niinä aikoina, jolloin enoni vieraili Räihävaarassa, minulla oli meneillään radiossa aamuhartauksien sarja. Enoni kertomuksesta sain aiheen yhteen radiohartauteen. Tässä hartaus muutaman vuosikymmenen takaa:

Mies seisoo määränsä päässä. Paikan piti olla jo tuttu lähes viiden vuosikymmenen takaa. Olihan paikka hänen kotipihansa. Hän on vihdoin päässyt tulemaan lapsuutensa ja nuoruutensa maisemaan niin kuin niin monet tuhannet viime aikoina, lapsuutensa Karjalaan, Kurkijoelle, Räihävaaran kylään.

Mies seisoo määränsä päässä. Entisen naapurin kanssa saatiin lupa käydä entisellä kotiseudulla. Kotikylä löytyi, mutta useimmat talot oli purettu ja kuljetettu pois. Tiet olivat kasvaneet umpeen. Ensin löytyivät naapurin talon rauniot, sitten oman kodin.
Määränsä päässä mies katsoo tunteakseen. Mikään ei ole enää niin kuin silloin. Hän löytää rappukiven. Tästä mentiin sisälle taloon. Ulkorakennuksia ei enää ole; vain muutama kivijalan kappale on jäljellä. Aitat ovat tipotiessään; mikään ei kerro, että niitä olisi koskaan ollutkaan. Mutta vanha omenapuu on jaksanut kestää vuosikymmenien helteet ja pakkaset. Talon nurkan tuttu pihlaja elää viimeisiään: paksuiksi kasvaneet oksanhaarat ovat repeytyneet, mutta vielä jäljellä. Pellot ovat kasvaneet metsäksi.

Mies näkee ulkonaisen muutoksen, mutta se ei kuitenkaan tällä hetkellä ole tärkeintä. Olennaisinta on, että hän on täällä. Hän on niitä, jotka jo kauan sitten päättivät: heti menen, kun pääsen. Se, mitä hän on vuosikymmenet suunnitellut, toivonut ja pelännyt, on nyt toteutunut. Hän on monien ikätoveriensa tavoin lapsuuskotinsa raunioilla.
Hänelle tapahtuu se, mikä muillekin: itku puristuu esiin. Se nykii hartioissa, se kouristuu käsissä, se täyttää jo kuivuneiksi luullut kyynelkanavat. On hyvä, että yksi ystävä on paikalla. Tämä kokemus on pakko jakaa – niin yksin kuin siinä onkin.
Vasta myöhemmin on ajatusten selvittelyn aika. Onko tämä ensimmäinen ja viimeinen käynti, vai monien ja toistuvien käyntien alku? Onko pakko tulla uudelleen, että saisi menneiden vuosikymmenien tunteet ja toiveet kohdalleen? On niitäkin, jotka tahtoisivat tulla takaisin lopullisesti, entisen, ainoan oikean kirkkomaan multiin asti.

Tuo piha on myös oman lapsuuteni piha. Näen mielessäni talon, ulkorakennukset, saunan, aitat. Näen peltojen takaisen vaaran, Sorsavaaran, joka keväisin hehkuu valko- ja sinivuokkoja. Tuohon maisemaan kuuluivat rakkaat ihmiset: äiti, isovanhemmat, tädit ja enot, kerran isäkin muutaman päivän toipumislomalla haavoittumisensa jälkeen. Tuohon maisemaan kuului ilo jälleennäkemisestä, kun tänne, toiseen mummolaan, saavuttiin varsinaisesta omasta kodista. Siihen maisemaan kuului muisto kesän kypsyvistä mansikoista ja vaapukoista, syksyisten öitten pimeys ja myrskyn kohina, talvisen pakkassään öinen puhelinlankojen laulu – laulu, jota tänään harvoin kuulee. Siihen maisemaan kuuluivat lapsuuden salatut pelot, sota-ajan lapsen omalaatuiset kokemukset ja tunteet. Pelko, joka tuli yöllä uniin, jossa vihollinen ahdisti soppeen, otti vangiksi ja josta heräsi hiestä märkänä ja sydän hakaten.

Sitä maisemaa minäkin olen kaivannut kohta viisikymmentä vuotta. Se maisema on ollut olemassa minun muistissani ja niiden ihmisten muistissa, joille sama maisema on ollut oma ja rakas. Karjalan maisema, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä, mutta samalla valovuosien päässä.
Nyt siellä ovat monet käyneet. He ovat käyneet itkemässä siellä vuosikymmeniä patoutunutta itkuaan. Minä en enää löytäisi sinne yksin. Mutta jos sinne menisin, itkisin minäkin samat itkut.
Mitä itkisin? Itkisinkö yhä katkerana vuosikymmenien takaista menetystä? Kotiinpaluunko haikeutta, kotiin, jota ei enää ole? Itkisinkö muistoja, joita voi enää jakaa niin harvojen kanssa? Itkisinkö senhetkistä pettymystä, jonka syvyyden vain itkijä itse tietää? Itkisin varmaan kaikkea tätä.

Itkisin niin kuin haudalla itketään; surusta, kaipauksesta, katkeruudesta, pettymyksestä, täyttymättömistä toiveista, ikävästä. Ne itkut on itkettävä. Mutta mitä toivoisin, jos tuon hetken kokisin? Mitä toivoisin jokaisen tuohon hetkeen joutuvan kokevan?
Toivoisin voivani kuulla sen, mitä jokaisella haudalla kuullaan: jotakin on peruuttamattomasti ohi, mutta tässä ei ole kaikki! Toivoisin voivani ymmärtää elämää uskon näkökulmasta. Tuollaisena hetkenä uskoisin tahtovani kuulla jotakin siitä, mikä uskossamme on syvintä ja omalaatuisinta: Sen, että Jumala on lähellä pettymyksessä ja kärsimyksessä ja sietämättömiltäkin näyttävissä kohtalon iskuissa. Toivoisin kokevani, että Jumala on lähimpänä juuri silloin, kun on kärsimystä, pettymystä, toivottomuutta. Hän on läsnä silloinkin, kun joku huutaa: Jumalani, miksi minut hylkäsit.
Toivoisin voivani saada osan siitä uskosta, että Jumala on rakkauden ja anteeksiannon Jumala. Hän upottaa unohduksen mereen meidän rikkomuksemme ja syymme, mutta myös meidän katkeruutemme, vihamme ja koston ajatukset. Hän on Jumala, joka on tunnettavissa yksityisen ihmisen elämänvaiheissa ja kansojen kohtalossa silloinkin, kun itse emme niitä ymmärrä emmekä hyväksy. Toivoisin voivani kokea tuollaisena hetkenä hänen läsnäoloaan tajutakseni, etteivät kuluneet vuosikymmenet ole kuluneet ilman salatun Jumalan mukanaoloa. Toivoisin voivani tuolla hetkellä panna käteni ristiin ilman katkeruutta, helpottuneena, toivon säilyttäneenä.

Pertti Luumi