Ei ollut vaihtoehtoa

Elettiin maaliskuuta 1940.
Pakkanen paukkuu nurkissa. Pienen metsämökin lattialla siskonpetillä nukkuvat isovanhemmat, täti, äiti ja neljä alle kymmenvuotiasta lasta, joista nuorin kaksivuotias.

Vai nukkuuko kukaan?
On kylmä ja pommikoneiden pauke on kuulunut koko yön. Mökille on tultu pommituksia pakoon, koska läheistä rautatiesiltaa oli yritetty pommittaa.
Isä kolkuttaa ovelle. Perhe saa kuulla, että tänään on lähdettävä.
Vaikka lähtö oli odotettavissa, tuntui se käsittämättömältä ja vaikealta. Lähdettiin kotiin pakkaamaan niitä vähäisiä tavaroita, mitä saatiin ottaa mukaan. Isä oli hommannut ison vanerisen laatikon, mihin hän oli mustalla maalilla kirjoittanut nimensä ja kotikylänsä nimen. Tämä laatikko kulki perheen mukana kaikki evakkomatkat ja päätyi lopulta Loimaalle.
Tähän laatikkoon pakattiin vaatteita, vuodevaatteita, astioita sekä kirnu ja rukki.
Lehmät ajettiin navetasta pakkaseen. Ne kirmasivat lumihankeen, joku yritti palata navettaan, mutta paluuta ei ollut. Tätini ja naapuruston naisia lähti ajamaan kylän lehmiä kohti Parikkalaa. Lehmien utareet jäätyivät ja moni lehmä uupui lumeen, johon sotilaat ne lopettivat. Lehmien kohtaloksi tulisi joukkoteurastus Parikkalan Kirjavalassa.

Lapset puettiin lämpimästi.
Nyt oli käyttöä mummon tekemille sukille ja kintaille. Mummo muuten oli neulonut niitä kävellessään rataa pitkin kotikylästään Elisenvaaran asemalle ja ajaessaan lehmiä saloille.
Mummo puki kaikki hameensa päällensä, laittoi kaksi huivia päällekkäin, solmi tiukasti leuan alta kiinni ja pisti tekemänsä kintaan toisen kintaan päälle. Hän ei halunnut palella.
Hänen synnyinkotiinsa Parikkalaan pitäisi ehtiä ennen pimeän tuloa. Sieltä matka jatkuisi, mutta minne, ei ollut tietoa.
Uskovainen ukkoni puki lammasturkkinsa päälleen ja risti kätensä. ”Mie tulen takaisin, vaikka mullivaunussa, mutta mie tulen.”
Isä valjasti vanhan, uskollisen hevosen, Eskon parireen eteen. Kauraa ja heiniä matkaevääksi. Esko ei vanhana hevosena joutunut sotaan, mutta joutuu nyt vetämään erittäin raskasta rekeä.
Vanhemmat lapset varmaan ymmärsivät ja vaistosivat tilanteen vakavuuden ja keräsivät omia tavaroita reppuihinsa. Sota-ajan joulusta johtuen päättömäksi jääneet nuket otettiin matkaan. Nuorin, kaksivuotias tytär ihmetteli pyörein silmin, mitä oikein tapahtuu.
Lapset ja vanhukset pakattiin heinien päälle vällyjen alle, sillä pakkanen kiristyi entisestään. Vanerilaatikko nostettiin rekeen. Siinä oli kaikki matkaan lähtevä omaisuus.

Kodin ikkunat olivat huurtuneet.
Eilen ei ehditty lämmittää, koska täytyi lähteä pommituksia pakoon metsämökkiin.
Läheisessä naapuritalossa tehtiin myös lähtöä. Kaaos ja suru oli yhteistä. Äitini, joka odotti viidettä lastaan, jäi viimeiseksi tupaan, keräsi ruuat koriinsa, lakaisi lattian ja pyyhki pöydän.
Ulkona taivaanranta oli oudon punainen, sekin varmaan vaistosi mitä on tapahtumassa. Äiti asettui rekeen lasten keskelle, isä reen jalaksille.
Katse kotiin. Vaikka sydän itki, oli lähdettävä.
Pakkanen kiristyi, lumi narskui reen jalasten alla. Hevosen sieraimista höyrysi hengitys. Viimeiset savut nousivat talojen piipuista.
Perhe yhtyi pitkään evakkojonoon. Matka kohti tuntematonta oli alkanut.

Juurilla

Elettiin kesäkuuta 2019.
Kesän Karjalan Sotapolku-matkan viimeisen yön vietimme majatalossa Kurkijoen kirkonkylässä. Päätimme vaimoni kanssa matkaohjelmasta poiketen käväistä vanhempieni entisellä kotipaikalla n. 20 km päässä kirkonkylästä.
Saimme järjestettyä taksin. Niin lähdimme kuoppaista tietä kohti Mikrilää.
Kuski kaahasi yhdellä kädellä ohjaten, kännykkään puhuen, kuoppia väistellen. Ladan renkaat ulvoivat, pölypilvi seurasi meitä uskollisesti, turvavöistä ei tietoakaan. Viis näistä, olimmehan menossa sukuni juurille.

Edellisestä käynnistä oli kulunut 10 vuotta.
Miltä kylä nyt näyttäisi? Olisiko talo vielä pystyssä? Olisiko taloa asuttanut ukrainalainen Sina-mummo elossa?
Ohitamme entisen, upean Elisenvaaran risteysaseman, joka on kutistunut yhdeksi pieneksi rakennukseksi.

Saavumme vanhempieni kotikylään.
Huonokuntoisia harmaita rakennuksia sinisine ikkunapielineen reunustaa kylän raittia. Yksi uusi talo on kohonnut entisen koulun mäelle. Jättiputket valloittavat entiset pellot. Kumpuileva maasto näyttää kuitenkin kauniilta.
Paikallisten rakentamien kerrostalojen välissä on vielä kotimökki pystyssä. Joskin vuosikymmenet ovat tehneet tehtävänsä. Alimmaiset hirret ovat vähän lahonneet, oli ravistunut, katto paikattu moneen kertaan.
Edellisellä vierailullamme kiipesin Sina-mummon luvalla ulkoportaita tuvan vintille. Ajattelin löytäväni sieltä jotain muistoja. Ei löytynyt, ainoastaan lampaiden kerppuja. Nyt portaat eivät enää olisi kantaneet.
Hyvin hoidettu puutarha, rikkaruohoista vapaa kasvimaa, oranssiset keisarinkruunut viestittävät, että talossa asutaan. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta koputamme jännittyneenä varovasti oveen.
Mitään ei kuulu, ovea ei avata. Paikalle saapuu naapurin mummo, jolta saamme selville, että Sina-mummo tosiaan asuu vielä talossa. Hän koputtaa ovelle ja pyytää kimeällä äänellä, tietenkin venäjäksi, avaamaan oven. Mummo varmaan nukkuu jo. Vaikka mummo ei ovea avannutkaan, olemme tyytyväisiä ja onnellisia.

Isoisän rakentama talo on vielä pystyssä.
Vaikka isien raivaamat pellot kasvavat jättiputkea ja vaikka monet harmaat rakennukset ovat kallellaan, katot sortuneena, niin maisemasta löytyy kuitenkin paljon kaunista.
Kierrämme pihaa ja aistimme isän ja äidin eläneen täällä voimakasta nuoruuttaan unelmineen, jotka sota murskasi. Vanhempien sisarusteni kuvittelemme leikkimässä pihalla. Onneksi isä ja äiti eivät koskaan palanneet sinne.

Tunteemme kulkevat vuoristorataa.
Tapaamme myös entisestään tutun, vähän suomea puhuvan entisen kolhoosin johtajan. Häneltä saamme tietää, että Sina-mummo on 99-vuotias ja hoitaa vielä itse puutarhansa. Sina-mummo, pakolainen hänkin, pakolla siirretty Ukrainasta, on elänyt yli 70 vuotta vanhempieni kotitalossa. Ajattelen lämmöllä häntä.
Kolhoosinjohtaja jatkaa matkaansa kädessään litran muoviämpäri, jossa muutama kanakopista löytynyt kananmuna.
Läheisen vähän nuhjuisen kerrostalon eteen pysähtyy uusi valkoinen mersu. Nuori nainen minihameessa ja korkeissa koroissa hyppää kyytiin. Ristiriitaista!

Taksikuskimme odottaa, on aika lähteä.
Kuoppia väistellen, yhdellä kädellä ohjaten, kännykkään puhuen, kaasu pohjassa, ei turvavöitä. Viis näistä! Olimmehan käyneet juurillani. Ja maksu euroina.