Motoristi ei tunne rajoja

– Vauhti, vaara ja jännitys kiehtoi moottoripyöräilyssä teini-ikäisenä, kertoo yli 30 vuotta moottoripyörän takapenkillä istunut Päivi Rantanen.
Rantaselta sujuu myös ajaminen, mutta mieluummin hän katselee maisemia takapenkiltä miehensä Matin selän takaa.
Laatokan ympäri-matkalla oli paljon katsottavaa ja koettavaa eikä vähimpänä Päivin suvun kotipaikalla käynti.

Rakkaus moottoripyöriin Päivi Rantasella syntyi jo 1970-luvulla, suurina ihanteina olivat Jarno Saarinen, Ciagomo Agostini ja Teuvo Länsivuori. Heistä tehdyt julisteet peittosivat kotona huoneen seinät.
Turun moottorikerhon toimintaan Päivi liittyi yhdessä tyttökaverinsa kanssa samalla vuosikymmenellä, sieltä löytyi tehtäviä – ja aviomies.
– Laskimme kierroksia useissa moottoripyöräkilpailuissa ja toimimme sihteeristössä Ruissalon ajoissa.
– Kaveriporukan pojilla oli myös prätkiä. Ne ikään kuin kuuluivat asiaan. Sieltä löytyi myös tuleva aviomies.

Yli 30-vuotinen yhteinen taival alkoi häämatkalla Norjan Altaan vuonna 1984 – tietysti moottoripyörällä.
– Tyttärien synnyttyä 1980-luvun puolivälin jälkeen harrastus oli tauolla, mutta heräsi taas henkiin muutaman vuoden kuluttua.
– Kotimaan lisäksi matkat ovat suuntautuneet lukuisiin Euroopan maihin, myös ”rapakon taakse” USA:han sekä Australiaan.

Amerikka, Australia, Eurooppa, nyt ensimmäistä kertaa Venäjälle.

Viime kesänä Rantaset osallistuivat PeterPanBiken organisoimalle Laatokan ympäri -matkalle.
– Laatokan ympäriajo oli ensimmäinen Venäjän matkamme. Myös siskoni Pirjo oli Laatokan reissulla mukana. Hänkin on ollut harrastuksen parissa vuosikymmeniä kyytiläisenä.
Ryhmän matkanjohtajana toimi Pekka Sipola Helsingistä. 40 vuotta moottoripyöräillyt Sipola on toiminut reilut neljä vuotta PeterPanBiken freelance-matkanjohtajana, yritys järjestää suosittuja moottoripyörämatkoja ympäri maailmaa myös valmiille ryhmille räätälöityjä.
– Liikun missä vaan, mutta erityisesti itä kiinnostaa, kertoo Sipola ja toteaa, ettei hänellä ole karjalaisia sukujuuria, mutta niitä löytyy läheltä, koska vaimon äiti on Salmista kotoisin.

Elo-syyskuun matkareitti kulki Helsingistä Nuijamaalle, sieltä Viipuriin, jossa yöpyminen. Matka jatkui Koiviston ja Terijoen kautta Pushkiniin lähelle Pietaria yöpymään ja tutustumaan nähtävyyksiin. Sieltä ajettiin Viteleen.
– Hittolainen. Yöllä satoi ja sumua maassa. No ei pölise. Nyt Vitelestä heti suorinta reittiä kohti Essoilaa. Suurimäen romahtanut silta oli uusittu, joten ensimmäinen etappi, Kinerman karjalainen museokylä saavutettiin hetkessä. Hiekkatietä ja huonoa reikäistä asfalttia riittää aamupäivälle. Jessoilasta lupaan hiekkatietä Suojärvelle, mutta matkalla äijät tekee vauhdilla sileää asfalttipintaa, kirjoittaa Sipola matkablogissa.
Matkalla pysähdyttiin Murheen ristille ja Kollaa kestää –muistokivelle. Yöpyminen Rautalahden lomakylässä, Sortavalassa pistäytyminen ostoksilla. Lumivaaran kirkko tutkittiin tarkkaan.
– Rautalahti-Lumivaara on loistavaa asfalttitietä. Paitsi se ennen Lumivaaraa oleva 20 km:n hiekkapätkä. Lumivaaran kirkon kello raikuu kesäaamussa. Tietävät kylällä että siellä taas suomalaiset soittelee, lukee Sipolan matkablogissa.

Kurkijoen ja Imatran kautta kotikonnuille

– Yksi reissu rikkaampana porukka haihtuu omiin suuntiin. Hymyt korvilla. Jälleen oli muutaman ihmisen Venäjän ennakkoluulot heitetty nurkkaan, kirjoittaa Sipola.
Helsingistä lähteneille matkalaisille kertyi viiden päivän reissun aikana 2000 kilometriä.

Kannatta uskaltautua matkaan

Sekä Sipola että Rantanen innostavat ihmisiä uskaltautumaan pyöräilemään itärajan taakse. Mutta jos ensimmäinen kerta jännittää, kannattaa lähteä ryhmän mukana.
– Monilla ihmisillä on ennakkoluuloja Venäjälle matkailuun. Meitäkin hiukan mietitytti miten rajanylitykset sekä muut toiminnat sujuvat. Siksi lähdimme ensimmäistä kertaa matkalle, jossa oli kokenut matkanjohtaja mukana. Tiestön kunto oli vaihtelevaa. Takapenkkiläiset olisivat jättäneet muutamat hiekkatieosiot väliin, muistelee Päivi Rantanen.
– Kuskit, ja varsinkin yksinajajat tykkäsivät. Hyväkuntoisista mutkateistäkin kuskit saivat nauttia. Niitä ei koskaan ole liikaa heidän mielestään, jatkaa Rantanen.

– Kun ajat Venäjän tullin ohi, olet ulkomailla. Tunnelma on aivan toinen kuin siirryttäessä Ruotsiin tai Eurooppaan. Silmiin pistää pysähtyneisyys, kylät ovat jämähtäneet vanhaan aikaan, tiivistää Sipola tunnelmiaan itärajan takaa.
Venäjän tiestö parantuu koko ajan, ryhmän yöpymispaikat olivat siistejä samoin ruoka- ja juomapuoli sai matkalaisilta kehuja.
– Ihmiset ovat mukavia, kaikki toimii, toteaa ryhmää vetänyt Pekka Sipola.

Pietarhovin loistosta kylien köyhyyteen

Ryhmä pysähtyi myös Kurkijoella.
– Kurkijoki merkitsee minulle paljon. Pysähdyimme sinne vain pikaisesti, mutta tunne oli voimakas, kun ajattelin äidin ja hänen sukunsa elämän vaiheita. Siellä on myös minun juureni, Päivi Rantanen kertaa matkan vaiheita.
Myös Sipola muistelee, miten yhdellä matkalla pistäytyivät erään pariskunnan kotipaikalla Kurkijoella. Hetki oli mieleenpainuva.
– Parasta matkassamme oli kokonaisuus. Näimme Pietarhovin loistoa sekä köyhää Karjalaa. Mitä kaikkea siellä olisikaan, jos olisimme saaneet pitää tämän kauniin seudun. Tunteikasta oli nähdä äidin syntymäpaikka ja sodan taistelutantereita muistomerkkeineen, Rantanen kertoo kokemuksiaan.

Moottoripyöräharrastus on antanut Rantasille paljon

– Lähdimme matkaan tuntemattomien motoristien kanssa. Oli hienoa tutustua heihin. Moottoripyöräharrastuksen myötä olemme saaneet vuosien varrella hyviä ystäviä erilaisten kokoontumisajojen, matkojen ja tapahtumien kautta.
Ajokausi on lopuillaan. Talvella on aikaa suunnitella seuraavan kesän reissuja. Rantaset eivät vielä tiedä mihin tie vie seuraavaksi.
Soittaessani Pekka Sipolalle syyskuussa hän oli pakkaamassa tavaroitaan seuraavaa, Kroatiaan suuntautuvaa ryhmämatkaa varten.

Päivi Rantasen suku on Kurkijoelta

”Äitini Saini Kärkkäinen o.s. Kiiski on syntynyt vuonna 1935 Kurkijoella, Särkijärven kylässä.
Sukumme vaiheista on ollut kirjoituksia aikaisemmissa lehdissä. Äidin isoisä oli Juhana (Juho) Kiiski, ”Kurkijoen rovasti”. Hänen saarnakirjojaan on Kurkijoki-museossa. Hänestä on ollut useita kirjoituksia aikaisemmissa lehdissä äitini siskon Salme Nojosen ja serkun Aili Finnin toimesta (mm. 2012 no 1 ja 2).
Juuri hiljakkoin äitini muisteli ukkoa pikkusiskon syntymätapahtumassa. Kätilö oli kutsuttu paikalle ja ukko lauloi virsiä tapansa mukaan, hän aloitti laulunsa joka aamu kello viisi. Kätilö ei ilmeisesti oikein pystynyt keskittymään työhönsä kunnolla ja oli tuohtuneena tokaissut: ”Eikö tuota ukkoa saada hiljaiseksi?”
Äiti muisteli vielä että hänellä ja veljillä oli kauhea yskä (ehkä hinkuyskä). Kätilö laittoi sokeripalat heidän suuhunsa että yskiminen vähän hellittäisi.
Meillä on onni, että äiti on vielä kertomassa näitä tapahtumia.”