Nykyistä ja entistä Hiitola-juhlissa Porissa

Porissa Cygnaeuksen koulun ruokalassa kuultiin sunnuntaina 18.8. karjalaista puheenporinaa aamusta alkaen. Salintäyteisestä yleisöstä suuri osa oli iäkkäitä, mutta olipa nähtävissä lapsia alle vuoden ikäisistä lähtien. Haastelemista riitti, oltiinhan karjalaisissa pitäjäjuhlissa.
Ennen aamukymmentä alkoivat Hiitolan Pitäjäseuran järjestämät 72. Hiitola-juhlat. Päivän tapahtumat aloittaneesta Kansanlaulukirkosta pääjuhlan päättäneeseen Maamme-lauluun saakka kaikki toteutettiin samoissa ruokalan tiloissa.
Karjalan Liiton vuoden teemaan Karjalan lapset ja nuoret perustui näyttely Lapset ja nuoret ennevanhaa. Näyttelypöydillä oli nähtävissä vanhoja puisia leikkiautoja ja -junia sekä koulukirjoja aapisesta ja laskuopista lähtien.

Ajankohtaista Hiitolasta -ohjelmassaan Hiitola-säätiön hallituksen sihteeri ja säätiön asiamies Raimo Hannukainen kertoi, että kirjasta Hiitola – Talot ja asukkaat 1939 on juuri tullut painosta kolmas täydennetty painos.
– Tämä on ainakin joiltain osin parempi kuin entinen painos. Vaikka kyseessä on täydennetty versio, saa kuitenkin edelleen lähettää lisää tietoja, koska tarinoiden ja muistojen kertojat vähenevät, painottaa Hannukainen.
Puhuja totesi ensi vuonna tulevan kuluneeksi 80 vuotta talvisodan päättymisestä. Sen juhlistamiseksi säätiö valmistaa Hiitolan muistomerkkiin sotiemme hiitolaisten sankarivainajien nimitaulut.
– Tällä hetkellä tauluissa on 304 nimeä. Jos joku huomaa puutuvan nimen, niin viimeisessä taulussa on vielä tilaa täydentää puutteet. Järjestämme Hiitolaan juhlallisen paljastustilaisuuden ensi kesäkuun alussa. Säätiössä on pohdittu myös mahdollisuutta järjestää silloin Hiitola-juhla siellä, joten merkitkää aika muistiin, kehottaa Hannukainen.

Juuret Hiitolassa oli Hiitola-säätiön stipendiaatti Maiju Kanniston teemana. Hänen väitöskirjansa kulttuurihistoriasta käsiteltiin viime joulukuussa Turun yliopistossa.

– En ole vielä käynyt Hiitolassa, mutta olen hyvin perillä suvun historiasta. Äitini on tallentanut suvun historiaa ja tehnyt sukututkimusta, joten sitä kautta minulla on laajasti tietoa, pohtii Maiju.
Paljasjalkainen Hiitolan tyttö Terttu Ketola joutui lähtemään kaksi kertaa evakkoon. Hän muisteli lapsuuttaan Hiitolassa.
– Pien piene tytö elinpiiri ol sillo. Muistan et mite minnuu ei nukkumine ois huvittant. Mummo pyys sit syllii. Mie eppäilin, mut hää sano et lauletaa sitä lauluu et elä nuku. Sit mummo laulo hiljasel äänel, ja tietyst mie nukahin. Enkä mie millokaa oppint et mite siin aina käi sil viisii, muistelee Terttu Ketola.
Karjalaan paluun jälkeen oli lapsilla Tertun mukaan oikein löytöretkeilijöiden aarreaitta. Kotipaikan läheisyydessä oli runsaasti korsuja, joiden asiantuntijoita heistä nopeasti tuli kielloista huolimatta. Kerran he löysivät yhdestä korsusta kaasunaamareita.
– Porukan vanhin poika veti sellaisen päähänsä, ja oli kuin norsu. Pian meitä oli kuusi muuta norsua, jotka juoksimme kotiin kärsät heiluen. Kiitosta ei kyllä tullut, vaan ankarat nuhteet.

Evakoiden liputuspäivä

Pääjuhlan juhlapuhujana oli joutsenolaissyntyinen eversti ja sotatieteiden tohtori Vesa Valtonen. Hänen juurensa ovat Kannaksella, äidin puolelta Antreasta ja isän puolelta Uukunniemeltä.
– Mummoni Bertta Valtonen on kirjoittanut kirjan Kätilönä Karjalassa, minkä jotkut ovat ehkä lukeneet. Rakkaus Karjalaan ja karjalaisuuteen on siis veren perimää. Sen seurauksena teen edelleen säännöllisesti matkoja luovutettuun Karjalaan, ensisijaisesti sotahistoriallisista syistä, mutta yhä enemmän perinne- ja kulttuurihistoriallisesta kiinnostuksesta, valaisee puhuja.

Valtonen toteaa juhlapuheensa pääaiheen olevan tutkimuskohteensa jääkärikenraali Väinö Vainion.
– Kytkökseni Vainioon ja sitä kautta Hiitolaan ovat monisyiset. Asiaan vaikuttavat toki, että olen upseeri ja myös Vainion tapaan pioneeri peruskoulutukselta, kalastus on verissä ja kirjallinen tuotantokin kohtalaisen vakavana harrastuksena.
– Vainion uraa tutkiessani olen saanut tutustua Hiitolan pitäjäseuraan, joka on auliisti avustanut minut tiedon lähteille. Erityisen kauniina muistan kohtaamisen, kun pienen ystäväryhmäni matka Kannakselle kulki Hiitolaan, osaltani kunnolla ensimmäistä kertaa. Päämääränä oli Väinö Vainion kotitalo, mutta hautuumaan kohdalla oli pakko pysähtyä etsimään sankarihautoja ja merkkejä suomalaisten haudoista. Vaivoin löytyivät vapaussodan muistomerkin jalusta ja joitakin suomalaisia tunnusmerkkejä, mutta sitten – suomalaista talkooväkeä hääräsi kirkon raunioiden muistomerkin alueella ja viittilöi meitä luokseen. Tuolloin tapasin, siis sattumalta, ensimmäistä kertaa Hiitolan pitäjäseuran väkeä ja kohtaaminen oli heti sydämellinen. Mukavan hetken jälkeen ryhmäni jatkoi kohti päämaalia. Löysimme sitten Vainion talon suorastaan helposti, kiitos erinomaisten ohjeiden.
Valtosen mukaan Vainion kirjoitukset kertoivat Karjalasta ja karjalaisuudesta. Rakkaus maahan ja heimoon on käsinkosketeltavaa. Hän kertoi elämänsä suurimman pettymyksen olevan Karjalan menetys.

Lopuksi puhuja kysyy, että voisimmeko vielä edistää siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä asiaa.
– Olisiko Parikkalan kunnanjohtaja Vesa Huuskosen kesällä tekemä esitys evakoiden liputuspäivästä hyvä edistysaskel? Mielestäni esitys on kannatettava.

Kullervo Huppunen