Suomi-Venäjä-Seuran toiminnanjohtaja Soile Tirri rohkaisee matkustamaan Venäjälle ja sukumaille Karjalaan

Siskon tekemä norppahavainto syksyisellä Laatokalla isän kanssa. Se kirpaisi. Kun sisko soitti vuoden 1999 hujakoilla Laatokan mökiltämme Vätikästä innoissaan, että oli nähnyt isän kanssa norpan, lopetin protestin siitä, että en aio ikinä matkustaa kesämökillemme Karjalaan.
Voin sanoa rehellisesti, että en ollut pienenä mikään Venäjä-fani. Kun kaverit lensivät vanhempien kanssa lomalle Kanarialle, suuntasi meidän perheemme aina kesäisin kotiseutumatkoille joko äidin suvun kotikonnuille Kuolemajärven Huumolaan tai isän suvun kotiseudulle Kurkijoelle. Voitte kuvitella, että matkailu köyhissä maisemissa Karjalassa ei ollut pienelle tytölle mikään unelmien täyttymys.
Pahaa ruokaa, kodittomia katukoiria, ei mitään tekemistä, ei barbie-nukkeja… Nykyään arvostan vanhempiani yli kaiken siitä, että he ottivat meidät lapset noille matkoille mukaan.

Antaisin mitä vain, että voisin uudelleen viettää samanlaista laatuaikaa isovanhempieni kanssa, läiskiä korttipelejä ja kuunnella heidän tarinoitaan ja ”haastamista” Huumolasta ja Kurkijoesta kuten noilla kesäisillä kotiseutumatkoilla muinoin.
Karjalassa syntyneiden isovanhempien, isotätien ja isosetien menetys on ollut kova pala isossa, läheisessä ja meluisassa karjalaisessa suvussa kasvaneelle tytölle.
Vanhempani rohkaisivat minua yläasteella aloittamaan venäjän opiskelut, ja venäjän kieli sekä kulttuuri ovat keikkuneet mukanani aina näihin työpäiviin asti.
Olen työskennellyt nyt 9 vuotta Suomi-Venäjä-Seuran toiminnanjohtajana Varsinais-Suomessa. Tänä aikana olen huomannut, että yksi keskeisistä työhöni kuuluvista asioista on päivittäin häivyttää turhia Venäjään liittyviä uskomuksia ja pelkoja, koska ne istuvat suomalaisessa kulttuurissa tiukasti. Olen myös omassa tuttavapiirissäni useasti törmännyt tähän asiaan: Kun asuin Pietarissa vuosina 2004-2008, kävi ainoastaan YKSI ystävistäni minua moikkaamassa! Muut eivät yksinkertaisesti halunneet tai uskaltaneet matkustaa Venäjälle.

En ole itse ikinä pelännyt Venäjää, venäläisiä tai matkustamista Venäjälle. Se saattaa johtua siitä, että suvussani ei ole ikinä harrastettu ns. ryssittelyä, ja sodastakaan ei ole ikinä haluttu puhua ikävään sävyyn. Isänisäni eli Uuno-pappa vastasi aina kysymyksiini sodassa ammuskelusta samalla tavalla. ”Juu, ammuin sodassa kolme kertaa. Kaksi kertaa oravan ja kerran rotan.” Sen enempää ei pappa halunnut sodasta puhua, isälle hän on toki kokemuksistaan kertonut paljon enemmän.
Äidin Eljas-isoisällä oli puolestaan tapana käydä markkinoilla Pietarissa ja kerskui kotona nähneensä Tsaarinkin.
Kun muutin Venäjälle vuonna 2004 ensin opiskelemaan ja sen jälkeen töihin Suomen pääkonsulaattiin Pietarissa, en kokenut lähellekään sellaista kulttuurishokkia kuin muuttaessani Loimaalta jähmeään Turkuun. Pietarissa sitä ikään kuin solahti iloisena karjalaistyttönä yhtä iloiseen venäläiseen joukkoon.
Arvostan todella paljon venäläisten vieraanvaraisuutta, avoimuutta ja kykyä nähdä ikävissäkin asioissa aina jotain positiivista. Ihailen myös ystävien tärkeää arvoa venäläisessä kulttuurissa. Kaikkea tätä samaa olen kokenut omassa karjalaisessa suvussani.

Tulen aina muistamaan yhden kotiseutumatkan Kurkijoelle, kun vanhempieni venäläiset tutut pyysivät siskoni ja minut teelle kotiinsa. Heillä oli saman ikäinen tytär kuin minä ja siskoni, ja perhe asui entisessä suomalaisessa talossa. Muistan, että hörpin ujona kauniista kukkasin koristellusta teekupista venäläistä höyryävää teetä ja söin herkullista kirsikkapiirakkaa… ja samalla tuijotin silmät suurina keittiötä halkonutta valtavaa kuoppaa lattiassa. Siihen mielestäni kiteytyy venäläinen vieraanvaraisuus: vaikka itsellä on vähän, on tärkeää aina jakaa siitä epäitsekkäästi muille.
Toivonkin aina suomalaisilta Venäjälle matkaavilta sitä, että sinne lähdettäisiin rohkeasti ja avoimin mielin. Jos saat siellä kyläkutsun, on epäkohteliasta olla ottamatta kutsua vastaan ja on myös epäkohteliasta olla kokeilematta ruokapöydän tarjoiluja.
Venäjällä lautasta ei tarvitse tyhjentää kokonaan, ja siellä se merkitseekin sitä, että vieraalle on jäänyt vielä nälkä. Itse opin tämän kantapään kautta, kun palasin monilta kyläreissuilta aivan pahoinvoivana.
On totta, että Venäjä on iso maa, mutta jos pitää silmänsä auki ja mielensä avoimena, helpottaa se omaa matkustamista huomattavasti.
Kotiseutumatkoilla Karjalassa matkustaminen ei ole vaarallista, jo senkin takia, että paikkakunnat ja kylät ovat hyvin pieniä. Suomalaisista matkailijoista pidetään Venäjällä todella paljon, koska me olemme siistiä ja kohteliasta kansaa. Olen ollut itse Venäjällä suoraan hämmentynyt siitä, millaisen vastaanoton olen esim. venäläisessä hotellissa saanut. Öykkäreistä ja liian humalaisista miehistä ei Venäjällä luonnollisesti pidetä.
Omasta omaisuudesta kannattaa Venäjän matkoilla pitää huolta, esim. kamerasta, kännykästä, lompakosta ja käsilaukusta. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että pitää nukkua lompakko tyynyn alla. Terve maalaisjärki pelastaa tilanteen kuin tilanteen.
Minulta ei Venäjällä ole ikinä varastettu mitään, mutta en myöskään ole kävellyt kadulla lompakko takataskussa tai reppu auki iloisesti heiluen. Olen itse kokenut, että suuremmat kaupungit kuten Pietari ja Moskova ovat yhtä turvallisia kuin muutkin eurooppalaiset suurkaupungit

Matkailu avartaa, ja matkailu Venäjällä se vasta avartaakin. Itänaapurilla on meille suomalaisille tarjottavana monenlaista elämystä, jos me vain itse uskallamme lähteä sinne takki auki.
Venäläiset ovat luonteeltaan hyvin avuliaita ja auttavat turisteja mielellään. Ja vaikka asiat eivät välttämättä matkalla luistaisikaan kuin rasvattu, lopulta kaikki aina järjestyy. Niinhän venäläisetkin itse sanovat.
Turkulainen kolmevuotias siskonpoikani Roope kuuli viime vuonna Vätikän mökillämme käen kukuntaa ensimmäistä kertaa elämässään. Voitte uskoa, että seuraavat viikot kotona Turussa Roope ei tehnytkään muuta kuin kukkunut käen laulantaa.
Sukujuuria on tärkeitä vaalia, ja olen iloinen, että kesämökkimme Kurkijoen Karjalassa mahdollistaa sen myös Roopelle.
Ehkä se Laatokan norppakin vielä sieltä pulpahtaa kaljupäällään uudestaan pintaan. Olen sitä odotellut jo 20 vuotta.

Teksti ja kuvat
Soile Tirri