Yksi sota-ajan kokemus – isäni kotirintamalla

Sota-ajasta on kerrottu rintamamiesten, lottien, evakkojen, sotaorpojen ja muiden ryhmien kokemuksia monissa yhteyksissä. Näkökulmani on henkilökohtainen, jälkeenpäin muodostunut, käsitys aikuisen miehen sota-ajasta henkilöstä, joka ei ollut rintamakelpoinen.
Talvisodan alla ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuussa 1939, myöhemmin liikekannallepanoksi muuttuneessa tilanteessa, kutsuttiin 1900-1918 syntyneet. Vuoden 1940 puolella palvelukseen kutsuttiin vielä 1894 syntyneistä eteenpäin olevat ikäluokat ja 1919 syntyneetkin. Kutsunnoissa 1930-luvulla oli hylätty noin 25 % tuberkuloosin ja muiden sairauksien, yleisesti heikon terveyden, pienikasvuisuuden ja vastaavien syiden vuoksi.

Sotilas Juhana Heinonen, Rannikkotykistön 3. merikomppania, 1934. Virallisesti isäni nimi oli Juhana, mutta sukulaiset ja hän itsekin käytti useimmiten nimeä Johannes. Isä sanoi, että vanhemmat halusivat antaa nimen Johannes, mutta pappi oli merkinnyt Juhana. Sukua tutkineet ovat löytäneet hänestä myös isänsä, vanhemman Juhanan mukaisesti muunnellun lempinimen Johan-setän Jussi.

Isäni Juhana Heinonen (s. 1913) olisi ollut juuri sopivaa sotaikäluokkaa kummassakin sodassa. Hänet kuitenkin luokiteltiin rintamalle kelpaamattomaksi, koska hän oli silmä- ja käsi-invalidi. Yhdellä näkevällä silmällä ja oikean käden jäykällä kampuralla sekä toimimattomalla liipaisinsormella sotiminen tuskin olisi ollut mahdollista.
Armeijaan hän oli todennäköisesti itse halunnut eikä ehkä pitänyt silloista silmävammaa sen esteenä.
Hän oli ollut Rannikkotykistön kolmannessa merikomppaniassa Lahdenpohjassa lyhyen ajan vuonna 1934. Komean kuvan armeijassa isäni oli otattanut.
Sotaan osallistumattomuus oli hänelle jonkinlainen, minusta aiheeton, riittämättömyyden aihe. Myöhemmin kun miehet keskustelivat sodasta ja kysyivät isänkin käsivammasta, hän sanoi olevansa siviili-invalidi.
Käsivamma oli tullut armeijan jälkeen metsätyötapaturmassa 1936 tai 1937. Sokeaa silmää vieraammat tuskin ainakaan heti huomasivat aidolta näyttäneen lasisilmän ansiosta.

Isäni kolme veljeä olivat rintamalla

Vanhin veli Antti (s. 1901), suojeluskuntaankin kuulunut, ja toinen veli Heikki (s. 1907) palvelivat talvisodassa meri- ja ilmavartiomiehinä Laatokan meripuolustuksessa. Antti palveli vielä jatkosodassa Sallan suunnan taisteluissa. Hänet kotiutettiin helmikuussa 1942 ehkä ikänsä perusteella. Heikki palveli jatkosodassa muonittajana. Hän kaatui Räisälässä jatkosodan alkupuolella elokuussa 1941.
Nuorin veli Eino (s. 1918) oli talvisodan aikana varusmiespalveluksessa aliupseerikoulutuksineen helmikuusta 1939 heinäkuulle 1940. Hän palveli koko jatkosodan ajan rintamalla ryhmänjohtajana ainakin Kangasvaaran, Kiestingin-Louhen, Lakijärven sekä Ahvenlammen taisteluissa ja Mantsinsaaren valvonnassa.

Mitä tekivät sodan aikana rintamalle kelpaamattomat?

Ehkä kaikkea mahdollisia sotatoimia ja kotirintamaa vahvistavia töitä. He olivat työteliäitä kotirintamamiehiä. Isäni tiedän olleen ainakin jossain vaiheessa linnoitustöissä. Sotatarvike-, sotilas- ja evakkojunien saatto-, valvonta- ja vartiointitehtävistä hän joskus puhui. Muutaman kerran hän mainitsi käyneensä junien valvontatehtävissä Kuusamossa.
Linnoitustöiden ja valvonta- ja vartiointitöiden ajankohtaa en osaa yhdistää, olivatko tapahtuneet talvi- vai jatkosodan aikana, mutta mahdollisesti molempienkin.
Jatkosodan aikana, kun Kurkijoki oli saatu vallattua takaisin, isäni on ollut siviiliväestön takaisin paluussa ensimmäisissä joukoissa valmistelemassa muun siviiliväestön paluuta.
Kurkijokelaisessa 25.2.2011, oli kaksi Martta Hamusen lehdelle lähettämää kuvaa heinänteosta Lapinlahdella Perähamusen pellolla syyskuun lopulla 1941. Isäni jäämistöissä on myös toinen näistä kuvista.
Perähamunen oli isäni serkun kotipaikka muutaman kilometrin päässä hänen kotoaan. Kuvatekstissä mainitut Lyyli, Siiri ja Mirjam Heinonen olivat Perähamusen tyttäriä. Martta Hamunen lienee myös ollut Perähamusen tai naapuruston väkeä. Tyyne Kojo ja nuori Israel Kojo olivat molempien Heinosten lähinaapureita. Isäni on kuvassa oikeanpuoleinen, hankoon nojaava mies. Vaikka isäni maanviljelystöistä on yli 40 vuotta ja hänen kuolemastaankin 20 vuotta, muistan hyvin tuon hänelle tyypillisen huilaamisasennon.

Yksi veli kaatui

Isäni vanhimman veljen tytär, 91-vuotias Helmi-serkkuni, muisteli minulle aikaa kun talvisodan jälkeen palattiin Kurkijoelle.
Isäni, hänen Johannes-setänsä, oli pitkän aikaa jatkosodan aikana Lapinlahden kylällä ainoa työikäinen aikuinen mies, josta oli kylälle suuri apu kaikissa töissä ja siviiliväestön paluussa. Töitä jokainen joutui tekemään lähes vuorokauden ympäri. Lapset ja nuoret, kuten Helmikin 14-17 –vuotiaana, osallistuivat kaikkiin töihin.
Tieto Heikin kaatumisesta oli lamaannuttava juuri siinä vaiheessa, kun kotiinpaluu oli aluillaan. Sen jälkeen Antin ja Einon kohtaloa pelättiin vielä enemmän kuin ennen ja sodan jatkuessa ja Antin kotiuttamisen jälkeen Einon kohtaloa erityisesti.
Isäni vanhemmat, Heikin perhe ja Eino vastavihityn puolisonsa kanssa palasivat Kurkijoelle samalla viikolla marraskuun 1941 lopulla, kun Eino viikon vihkiloman saatuaan oli vihitty morsiamen evakkopaikkakunnalla Multialla.
Isäni on voinut olla myös maatiloilla töissä olevien sotavankien työjärjestelyissä mukana. Hänen kotonaan tuskin kuitenkaan oli vankityövoimaa, koska hän oli aikuinen ja vammoistaan huolimatta pitkälti työkykyinen.

Kuva on isäni kotipaikan Ylä-Lukkalan pihalta. Olisiko evakkoon lähdöstä otettu kuvia. Isäni voisin hyvin kuvitella niin tehneen. Kuormat eivät näytä oikein mylly- tai muilta vastaavilta kuormiltakaan.

Kutsuntoihin vielä 1944

Isäni oli vielä uudelleen kutsunnoissa maaliskuussa 1944. Ehkä tuolloin tarvittiin jo kaikki mahdolliset miehet rintamalle. Hänet kuitenkin merkittiin edelleen B-luokkaan terveydentilaan liittyvien syiden perusteella.
Isäni kunnioitti sodissa kaatuneita ja sotaorvoiksi jääneitä hyvin paljon. Hautausmaalla hän käveli sankarihaudan ohi hitaasti ja otti hatun päästään. Sotakeskusteluihin rintamalla olleiden kanssa hän ei osallistunut, mutta kävi isänmaallishenkisissä tilaisuuksissa. Sellaisista tultuaan hän aina korosti rauhan ja sovinnon merkitystä. Mikäli tapahtumissa oli puhuttu myös sisällissodasta, hän yleensä sanoi, että kunnioitettiin molempia osapuolia.
Sodasta en myöskään muista isäni ja veljiensä koskaan puhuneen keskenään ainakaan lasten kuullen. Karjalan ajoissa liikkuneet puheenaiheet koskettelivat elämää ennen sotia, ja jos sota-ajasta puhuttiin, ei puhuttu varsinaisesta sodankäynnistä rintamalla vaan evakuoinneista, evakkona olosta, takaisin paluusta Kurkijoelle ja uudelleen kotiseudulta pois joutumisesta.

Laura Laakso