Karjalaiset ja sotavuosien kansakoulu

Siirtoväen ns. suurten kysymysten – evakuoinnin, ensivaiheen huollon, maanhankinnan ja asutustoiminnan – ohella sotavuosina ja niiden jälkeen ratkaistavana olivat myös mm. siirto-oppilaiden ja evakko-opettajien kouluasiat. Itse tein parin vuosikymmen takaisessa väitöskirjassani kokonaisselvityksen siitä, mitä tapahtui vuosien 1939 ja 1945 välillä karjalaisille kansakoulukkaille ja heidän opettajilleen. Tutkimuksessani pääasioiksi nousivat paitsi siirtoväen kansakoululapset ja siirto-opettajat myös kansakoululaitoksen osallistuminen siirtoväen huoltoon.
Tuota opinnäytetyötä tehdessäni havaitsin, että sotavuodet – ei pelkästään siirtoväen osalta, vaan muutenkin – muodostivat hyvin erikoislaatuisen ja mielenkiintoisen ajanjakson kansakoululaitoksemme historiassa. Jostain syystä tuota ajanjaksoa ei juurikaan ollut tutkittu.

Ennen sotia kansakouluihin oppiaineeksi otettu maanpuolustuskasvatus osoittautui pian tarpeelliseksi. – Kuva Museovirasto.

Syksyllä 1939 kansakoululaitoskin alkoi valmistautua sodan uhkaan

Jo ennen sotia kansakoulunopettajista iso osa oli aatemaailmaltaan varsin maanpuolustushenkisiä. Monet heistä osallistuivat innokkaasti mm. paikallisten Suojeluskuntien ja Lottien toimintaan. Pian tämä isänmaallisuuden aate alkoi heijastua siihenkin, mitä koulussa opetettiin. Vuodesta 1937 lukusuunnitelmiin tuli muiden oppiaineiden oheen mahduttaa myös kohtuullinen määrä maanpuolustuskasvatusta.
Muutamaa vuotta myöhemmin – eli syksyllä 1939 – sitten saatiin huomata, ettei maanpuolustuksellisten asioiden sisällyttäminen koulujen opetussuunnitelmaan suinkaan ollut mennyt hukkaan. Lokakuussa 1939 valtionjohdon saatua kutsun Moskovaan neuvotteluihin alkoivat koulutkin osaltaan valmistautua sekä henkisesti että aineellisesti mahdollisen suursodan syttymisen varalta.
Koululaiset keräsivät talteen mm. lasia, paperia, metalliromua ja lumppua. Keräyspäällikköinä toimivat yleisesti asiaan vihkiytyneet opettajat. Kouluhallitus ja kansakouluntarkastajat patistivat kuntiin lähettämissään kiertokirjeissä paikallisia koulutoimia suureen säästäväisyyteen. Opettajat lainasivat ja keräsivät erilaisten tempausten muodossa rahaa puolustusvoimille. Jo keväällä 1939 he olivat luovuttaneet yhden päivän palkkansa puolustusministeriölle käytettäväksi Karjalan linnoitustöihin. Tietysti myös miesopettajia kutsuttiin armeijan harmaisiin, ja monet naisopettajatkin jättivät koulunsa ja siirtyivät Lotta-tehtäviin. Monin paikoin koulutaloja luovutettiin puolustusvoimien tai kotiseuduiltaan pois evakuoitujen käyttöön.
Sodan uhka näkyi syksyllä 1939 konkreettisesti esimerkiksi Viipurin katukuvassa. Kaupat ja virastot ryhtyivät pystyttämään ikkunoihinsa lauta- ja hiekkasäkkisuojauksia, rakennusten katoille alkoi ilmestyä ilmahälytyslaitteita ja katukivetyksiin maalattiin valkoisia merkkejä pimeässä liikkumista helpottamaan.
Ylimääräisten kertausharjoitusten eli YH:n alkaminen synnytti rajaseudun asukkaissa levottomuutta, jolloin sisäasiainministeriö myönsi luvan ilmaisten matkalippujen jakamiseen poispyrkiville. Sisäministeri Urho Kekkonen piti lokakuun 11. päivänä radiopuheen, jossa joudutti viipurilaisia ja helsinkiläisiä ”ilman sen suurempaa paniikkia” lähtemään turvaan johonkin sisämaahan. Seuraavan viikon aikana noin 25.000 viipurilaista matkustikin pois. Muualta Kannakselta lähti noin 15.000 ja Raja-Karjalasta 4.500 henkeä.
Paljolti opettajat evakuoituivat muun väestön mukana, vaikkakin paikoitellen kansakouluntarkastajat yrittivät saada nämä jäämään vielä koulupiireihinsä pitämään silmällä koulun omaisuutta ja myös omalla jäämisellään yleistä mielialaa rauhoittamaan.

Sota syttyy ja koulutyö keskeytyy

Moskovan neuvottelujen marraskuussa 1939 rauettua tuloksettomina, varsin yleisesti oli vallalla käsitys, ettei pelättyä sotaa sittenkään syttyisi. Vähintäänkin puolet 100.000 karjalaisista ja Etelä-Suomen kaupungeista maalle evakuoiduista palasi omia aikojaan marraskuun aikana takaisin kotiseuduilleen – ja missä se vain suinkin oli mahdollista, opetus käynnistettiin uudelleen. Viipurissa esimerkiksi koulutyö aloitettiin 27. päivänä marraskuuta 1939. Sortavalassa koulunpito käynnistyi 30. marraskuuta klo 8.00 ja jouduttiin väestönsuojelupäällikön määräyksestä neljä tuntia myöhemmin keskeyttämään.
Kun Puna-armeija marraskuun viimeisenä päivänä aloitti hyökkäyksensä, useimmat koulut myös läntisessä Suomessa keskeyttivät opetuksensa: ”Koulutyö päättyi 30. päivänä marraskuuta, kun ryssä vyörytti rosvojoukkonsa maahamme”, kirjoitti eräskin punkalaitumelainen johtajaopettaja koulunsa kyseisen vuoden vuosikertomukseen.
Sodan aikana monin paikoin vallankin sisämaassa oli verrattain rauhallista. Tässä tilanteessa Kouluhallitus oli koko lailla neuvoton sen suhteen, voitaisiinko opinanto sallia vai eikö. Opetusministeriöstä kuitenkin tuli joulukuun 1939 lopussa määräys, jossa kiellettiin koulujen käynnistäminen koko maassa. Vihollisen toiminnasta näet ei voinut päätellä, missä maankolkissa se olisi ollut vaaratonta. Erityisesti pelättiin neuvostoarmeijan lentopommituksia. Laatokan rannalla Kurkijoellakaan ei käyty maataisteluita, mutta sekin – erityisesti Elisenvaaran osalta – joutui voimakkaiden ilmapommitusten kohteeksi.
Opetusministeriö esitti, että kouluhallitus miettisi, voitaisiinko kunnissa järjestää opetusta ja askartelua jollakin normaalista kouluopetuksesta poikkeavalla tavalla. Niinpä joillain paikkakunnilla oppilaat harrastivat kotiopiskelua eli työstivät opettajilta saamiaan kirjallisia tehtäviä kotipirtin pöydän ääressä. Kouluhallitus myös järjesti kevättalvella 1940 nk. radiokoulutoimintaa. Eli arkiaamuisin radiossa oli lähetys, jossa teetettiin äidinkieleen ja laskentoon liittyviä harjoitustehtäviä ja kerrattiin aiemmin opittua. Radiokoulun tarjonnassa oli paljon myös koululaisten maanpuolustushenkeä kohottavia ja siirtoväkeen liittyviä kuunnelmapätkiä. Näin jälkikäteen on helppo ymmärtää, ettei tällainen radion avulla opiskelu ahtaissa majoitusoloissa ollut sittenkään kovinkaan tuloksellista.

viipurilaisjuurinen kasvatusteiden tohtori

Loimaan työväenopiston sekä Auranlaakson kansalaisopiston rehtori.

Artikkeli perustuu Virran keväällä 2001 Turun yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan ”Siirtoväen kansakoulukysymys sotavuosien Suomessa”.